XII Pelkokerroin

Mahahomma alkoi toistaa ikävästi itseään. Se kaipasi uutta näkökulmaa tai kiinnostavampia yksityiskohtia edes. Yritä siinä unohtaa maha, joka aina oli silmien alla tai sylissä. Toiveet asettuivat Eevan tapaamiseen.

Kännykkämyymälästä löytyi entiselle työntekijälle vain sukunimi. Onneksi numero ei ollut salainen.

Aluksi Eeva kieltäytyi. Piti käyttää kaikki mahdollinen puhetaito ja pari valkoista puolitotuutta. Lopulta irtosi lupa tulla pistäytymään, heti samana päivänä. Sillä ehdolla, ettei lehteen tulisi mitään ilman eri lupaa.

Jussi piti herätellä muksujen kaveriksi pikaisesti, mutta mahdollisimman mukavalla tavalla jo puolelta päivin, vaikka edessä oli vielä yksi yövuoro.

Nöpönenä meinasi törmätä makuriin kesken kaiken, mutta kiinnostui onneksi enemmän vinkistä, että keittiön alakaapissa oli vielä suklaakeksejä. Jussi osasi arvostaa eikä pahastunut lyhennetyistä unista.

Syksyn aikana kiinnostusta antamiseen ja antautumiseenkin oli vaihteeksi tullut vähän lisää. Ehkä se johtui siitä, että Vaippis vaihteeksi nukkui ihan oikeasti.

Tai siitä, että alkoi taas löytyä aikaa. Tai siitä, että kun äiti tuuletti päätään kodin ulkopuolella, niin sinne mahtui muutakin.

Vai oliko se sitä, että syksyn läpinäkymättömässä pimeässä oli helpompi heittäytyä?

Eevan kotikerrostalo oli lähellä keskustaa. Rapisevat rappaukset, asfaltoitu piha ja tunkkainen porraskäytävä.

Ensivilkaisulla tyylikkäästi neuleasuun pukeutuneessa Eevassa oli jotain samaa kuin Michael Jacksonissa. Ehkä se oli nenän seutu tai korkealle nostetut, melkein mustat kiharat hiukset. Vaaleampi juurikasvu kajasti aavistuksen verran. Paksu puuterointi, voimakas silmärajaus ja kirkas huulipuna olisivat ehkä sopineet paremmin yökerhoon.

Eeva selitti kysymättä kotona oloaan: parhaillaan työsuhteiden välissä.

Asunto oli perinaisellinen, tavallaan. Siroja huonekaluja, sekalaisia kehystettyjä kuvia seinät väärällään, pieniä koriste-esineitä hyllynreunat täynnä. Tilaa hallitsi olohuoneeseen avautuva suuri peili, jonka reunat oli koristeltu kuivatuilla ruusuilla. Huoneissa leyhähti hajuvesi ja tupakka.

Eeva viittasi jäykästi istumaan sinivalkoraidalliselle uusvanhalle sohvalle ja istuutui itse vastapäätä saman sarjan sohvatuolille. Asian esittäminen kävi nopeasti, melkein rutiinilla jo.

Eeva, joka ei puhelimessakaan innostunut, meni hiljaiseksi. Ei kieltänyt eikä myöntänyt kättänsä kuvasta. Nyppi vain olemattomia nyppyjä vaaleista neulehousuistaan. Pitkillä kissamaisen kaarevilla ja kirkkaaksi punatuilla kynsillä se näytti sujuvan. Niillä ei vauvanpeppua pestäisi aiheuttamatta vakavia vaurioita.

Eeva sieti hiljaisuutta paremmin. Piti kokeilla sulattaa jäätä äärimmäisellä kikalla. Kun ei tullut muuta imarreltavaa mieleen, niin kynsiä kannatti kehaista.

- Juu. Helenan Salongista. Niitten rakennekynnet kestävät pisimpään.

Eeva kysyi lupaa polttaa, vaikka asunto oli hänen.

Toinen lähestymistapa sopi ehkä paremmin. Lyhyitä kuulumisia Tarun, Liljan, Heidin ja Siljan tapaamisista.

- En tuntenut niitä, Eeva keskeytti ja tuijotteli ulos ikkunasta.

Tuli epämukava olo. Jos Eeva ei kerran aikonut ruveta asiasta juttusille, miksei hän pyytänyt poistumaan ja sillä selvä.

Jo Siljan edessä oli alkanut tuntua typerältä tunkea tenttaamaan ihmisiä asioista, joita intiimimmäksi ne tuskin voisivat mennä. Noin vaan ja kirkkaassa päivänvalossa. Useimmista tuntuisi luultavasti helpommalta keskustella avoimesti vaikka hiivainfektioista tai seksuaalimieltymyksistä kuin oman mahan muodosta tai muodottomuudesta. Tuntui viisaimmalta keksiä joku tapa pyytää anteeksi häiriötä ja poistua kohteliaasti takavasemmalle.

Varoittamatta nopeiden savujen välistä alkoi sihistä sanoja.

- Olin juuri eronnut. Tai ei, minusta oli erottu. Lapset vielä koulussa. Minä vasta vähän päälle kolmenkymmenen.

- Meillä oli kaikki niin hyvin. Sitten pam! Se lähti. Kun kysyin miksi, niin se sanoi, että katso peiliin niin ymmärrät. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei se ollut mitään ennen puhunut. Naps! Leikkasi ulos elämästään. Täydellisesti. Ja asunto oli jo hankittu valmiiksi sen uuden kanssa.

Eeva sytytti uuden mentholitupakan. Hänen täytyi olla pian viidenkymmenen kieppeillä. Ja sillä vauhdilla paloi vähintään 3 askia päivässä. Tavallaan Eeva näytti nuoremmalta, mutta toisaalta.. Juonteet olivat syvät ja katkerat. Mahatempauksesta muistuttaminen käynnisti taas puhekoneen.

- Kaikki oli vaan kaaosta. En muista ensimmäisistä viikoista tai kuukausista mitään. Kaupan ilmoitustaululla näin ilmoituksen. Ajattelin, että joku naisten tukiverkko tai keskusteluryhmä.

Ilmeisesti Eeva oli ainoa, joka löysi omin avuin paikalle. Tai harhautui.

- Siinä lavalla niiden ihmisten edessä sen tajusin. Näin sen ensimmäistä kertaa. Millainen läskimaha! Hyvä kun varpaita näki. Siinä se repsotti, enkä minä hölmö ollut edes huomannut. Ei ihme, että Heikki sai tarpeekseen.

- Minne tahansa meni, niin aina meni maha puoli metriä edellä. Kaikkien tuijotettavana. Yhtä helvettiä. Ei ollut vaihtoehtoja. Raavin rahaa kasaan ja loput piti ottaa velkaa. Silloin ei vielä hoidettu halvemmalla Virossa niin kuin nykyään.

Taas tauko ja uusi tupakka ketjuun. Oli vaikea pysyä ajatuksenjuoksun perässä. Välillä savuisista ryöpsähdyksistä ei saanut edes selvää. Huoneessa kylmäsi.

Nokkelan toimittajan tarkoituksena oli ollut kaivaa esille Eevan tarina. Ja siinä ruudullisella sohvalla alkoi pelottaa, että hän todella kertoo sen, kaikkinensa. Eikä toimittaja halunnut kuulla. Tietysti pitäisi olla empaattinen, ammatillisesti utelias ja niin edelleen. Mutta Eevan kaunassa oli joku imu, johon ei halunnut joutua mukaan.

Piti saada raittiimpaa ilmaa. Huoneeseen kertynyt menthooli ja ahdistus salpasivat henkeä. Eeva nyökäytti välinpitämättömänä vessan suuntaan.

Kylppärin ilma oli yhtä paksua, sakeanaan kosmetiikkaa. Avohyllyillä oli sekasortoisessa järjestyksessä metreittäin puteleita, voiteita, rasioita, tuubeja, harjoja. Pieniä metallisia työkaluja, joiden tarkoitusta ei uskaltanut edes veikkailla. Ja kyllä, olisi pitänyt hoksata. Myös lääkeosasto oli hyvin edustettuna.

Nopea pissa häveten toisen purkkivalikoiman tirkistelyä. Keino lopettaa niin kutsuttu haastattelu kohteliaasti oli tarpeen. Näyttävää kellon vilkuilua, tavaroiden keräilyä, sitä tavallista arsenaalia.

Taas Eeva haluttiin rajata jutun ulkopuolelle, historia toisti itseään. Mutta pakenemisvietti selätti syyllisyyden tunteen.

Eeva nousi, taas uusi sytyttämätön tupakka kissankynsien välissä.

- Tiesitkö, että vatsaa joutuu muotoilemaan uudelleen noin viiden vuoden välein. Kasvojenkohotuksen kanssa on sama juttu. Silikonit pysyvät pidempään, mutta siinäkin on varauduttava. Aikataulu on suunniteltava hyvin, ettei satu kahta samalle vuodelle.

Eeva tarkasteli ruusuista peilikuvaa.

- Olisi Heikki ajoissa sanonut.

Kiireistä mutinaa ja määrätietoinen eteiseen hivuttautuminen, varoen katsomasta peiliin. Ettei vaikka jäisi toiseksi ruusupeilin vangiksi. Eeva tuli perässä ja sopotti melkein korvan juuressa.

- Ne laittoivat terapiaan ja sopeutumisvalmennukseen ja vaikka mihin. Että ihminen voi terveesti sopeutua elämään itsensä kanssa. Olipa sitten puuttuva jalka tai epämuodostunut kallo. Keho on vain persoonallinen. Ja asiat voi suhteuttaa.

Eeva kavahti taaksepäin ja nosti leukansa pystyyn.

- Onhan se naurettavaa. Mutta oletko ikinä ollut todella tyytyväinen, siis oikein todella, todella tyytyväinen siihen, miltä näytät? Siihen jää koukkuun. Kun kaikki turvotukset ja arvet paranevat ja katsot peiliin ja tsadamm! Niin sileä, niin kaunis! Ja ihan oma! Napapaita päälle ja menoksi! Ei sille voi laskea hintaa.

Oven avauduttua Eevan ääni katkesi kuin kirurginveitsellä leikaten. Kiharainen pää kurkki hätäisesti vielä sulkeutuvan oven raosta, ettei vain kukaan ollut kuullut.

Mikä surkea sattuma, että Eeva oli mennyt juuri mahatempaukseen hakemaan apua itselleen. Kaipa siitä kasvoi pahan tiedon puu.

Mahailta olisi voinut olla toisenlainenkin alku. Ehkä vain jokin pienenpieni yksityiskohta sai vaa'an kallistumaan väärälle puolelle. Sanoiko joku jotain? Oliko jonkun ilme niin tyrmäävä? Tulkitsiko hän tunnelatauksen väärin?

Aavistivatko muut lainkaan Eevan mielenliikkeitä?

Toive toisenlaisesta näkökulmasta mahatempaukseen oli totisesti kuultu, mutta ei se yhtään iloisemmaksi tehnyt. Eikä vienyt juttua lähemmäksi valmistumista. Entisetkin palaset tuntuivat olevan yhä enemmän hajallaan.

Ex-miehen sanat peiliin katsomisesta nostattivat vielä kotiin ajaessakin niskakarvat pystyyn. Mitä jos Jussi haikailisi nuorempaa? Pystyisikö silloin uskottelemaan itselleen, että "kasvoimme erilleen"? Vai katsoisiko syyttävästi peiliin?

Jos jokainen lapsi lisäisi rupsahdusastetta, eikö olisi melkoinen riski hankkia niitä lisää? Sitäkö Jussi tosiaan halusi? Ymmärsikö se ollenkaan, mitä halusi?

Vierailusta jäi huono olo. Ulkopuolelle rajattu nainen rajasi yhä itseään, leikkaamalla? Omituista tilannetta oli vaikea kuvailla Jussille. Jussi kuunteli korkeintaan puolella korvalla ja tuumaili, että niinköhän tuo oli ottanut kaikki lääkkeensä sinä päivänä. Ja että ehkä sitä peiliinkatsomiskommenttia ei olisi kannattanut ymmärtää niin kirjaimellisesti.

Jussia nauratti vakavissaan tehty kysymys, josko hän vielä joskus aikoi vaihtaa nuorempaan. Vastasi, että auton kyllä, vaimoa ei. Ja että nuorempia lapsia saa tietty tekemällä lisää. Olevinaan viaton katse päälle.

Kiitokseksi Jussi sai lupauksen tasoituksesta rollaattorikisassa postilaatikolle viidenkymmenen vuoden päästä.

Jussin naureskelusta huolimatta Eevan puheista jäi epämääräinen levottomuus. Vai oliko se pelko? Piti tosissaan ravistautua irti. Sämpylätaikinashow Nöpön ja Vaippiksen kanssa auttoi. Jälkiä jynssätessä oma koti tarttui taas tiukemmin kämmeniin kiinni.

Meni pari päivää toipuessa, ennen kuin asiasta lohkesi mitään hurtimpaa. Lopulta Nurkka moutoutui väljästi seuraavan Sivun teemaan "Nainen Televisiossa".

"Pelkokerroin" on se ohjelma, jossa (ulkonäöksellisin perustein valitut) osallistujat tekevät kilvan eriskummallisia ja normaalin itsesuojeluvaiston vastaisia temppuja. Epäonnistuneet tai hitaimmat tippuvat pelistä pois. Se, joka tekee useimpia tai nopeimmin temppunsa, oletettavasti pelkää vähiten ja voittaa kassillisen dollareita.

Reippaita ottelijoita on viritetty televisio-kilpailukuntoon salilla, stylistillä, plastiikkakirurgilla ja muilla periamerikkalaisilla konsteilla. "Pelkoa" uhmaten juoksennellaan korkeilla paikoilla, sukelletaan umpisokkelossa, syödään kaikkea ällöttävää, mutta ei myrkyllistä, ja niin pois päin.

Pyh. Eivät ne semmoisia stunttitemppuja tosissaan pelkää. Jos niiden silikoniviritelmien TODELLISTA pelkokerrointa halutaan mitata, pitää tehtävät suunnitella ihan toisella tavalla.

Esimerkiksi: Kukin kilpailija valitsee sattumanvaraisesti sadan samannäköisen rasvaputkilon joukosta yhden ja levittää siitä rasvaa kasvoillensa. Kymmenen putkiloista sisältää välittömästi ihoa vanhentavaa ja rypyttävää voidetta, loput 90 tavallista rasvaa. Vaikutus on pysyvä. Voittaja on se, joka pisimpään pysyy leikissä mukana. Peiliin pitää tietysti katsoa koko ajan.

Taikka: Kilpailijat seisovat sananmukaisesti rinnakkain tilassa, jonka paine kohoaa hitaasti kohti silikonit räjäyttävää tasoa. Ihan kuin saunomisen MM-kisoissa: joka poistuu viimeisenä, on voittaja. Tai toisaalta voisi kokeilla sulattavaa värähtelyä: kuka kestää pisimpään pelkoa siitä, että kalliisti asennetut muotolisäkkeet valuvat kohti kainaloita?

Entäpä: Kullekin kilpailijalle kerrotaan yksityisesti, että hänen edellisen kasvojenkohotusleikkauksensa viimeistely on epäonnistunut, ompeleet pettävät piakkoin ja posket rumpsahtavat takaisin omalle paikalleen, eikä takuu ole enää voimassa. Voittaja on se, jonka pulssi pysyy matalimpana.

Viimeisenä leposykettä mittaavana koetuksena jokaisen kilpailijattaren puoliso kertoo videon välityksellä, että vaikka olet vielä melko timmissä kunnossa, hän on kuitenkin tavannut erään nuoremman, muodokkaamman ja blondimman blondin. Avioehto on peruttu ja omaisuus nuoren parin mukana. Vanhuutensa kisaaja tulee viettämään yksin ja hylättynä, kerran päivässä pistäytyvä kunnallinen vaipanvaihtaja on oleva ainut ilonsa.

Jo vain alkaa todellinen pelkokerroin selvitä - sikäli kun ketään on enää leikissä mukana.

Ehdotukset ovat vapaasti tv-kanavien hyödynnettävissä…

Pahinta elämässä varmasti olisi, jos lapsille tai Jussille sattuisi jotain. Mutta entä itseä ajatellen?

Mikä voisi olla pahempaa kuin tulla jätetyksi?

Tulla jätetyksi ulkonäön vuoksi.

Mitä voisi pelätä enemmän kuin sitä? Ei mitään.

Viimeistään tässä vaiheessa oli ymmärrettävä, ettei pääjehun "maha ja jyrähdys" -aiheesta kehkeytyisi huumorinkukkaa. Naisen maha on niin vakava asia, ettei sillä leikitä.