XIII Koukerokuvio

Tilipäivä huipentui uusien farkkujen ostoon. Edellisestä kerrasta oli yli seitsämän vuotta. Tarun kommentit lantiofarkkujen reunoilta valuvista läskeistä olivat tuoreena muistissa. Vasta kolmannessa kaupassa ymmärsivät, mitä ovat aikuiselle naiselle sopivat farkut, joissa vyötärö on tarpeeksi ylhäällä ja makkarat mahtuvat sisäpuolelle.

Ellei asia olisi ollut vakava, olisi jopa voinut nauraa mielikuvalle nuorekkaista lantiofarkuista – mikä tytinä ja hytinä!

Ostoa oli tullut aina lykättyä, kun piti odottaa pääsemistä entisiin mittoihin. Jolloin ei tietysti välttämättä uusia farkkuja tarvitsisikaan, vaan kaivelisi vain pinkan entisiä muuttolaatikoista. Mutta että jos ostaisi suotta liian isot farkut, jotka jäisivät pitämättä sitten kun..

Mummolan vaa'an mukaan kiloja oli itse asiassa kertynyt vain muutama entiseen verrattuna. Se oli kai se muoto ja koostumus, joka oli muuttunut. Ja katseen suuntaus.

Paluuta entiseen ei ehkä kannattaisi loputtomasti odotella. Tavarat vatsan sisällä olisivat pysyvästi erimalliset. Ja ainakin odotellessa olisi hyvä olla edes yhdet siistit ja uudehkot housut. Jos ne jäisivät suuriksi, niin olisipa vertailukohtaa, mistä muutoksen huomaisi. Ne voisi vaikka naulata eteisen seinään voitonmerkiksi.

Uusissa farkuissa kelpasi marssia toimituksen yhteiseen palaveriin.

Päätoimittajalla oli sanomista.

Että asiallista asiaa ei pidä mennä pilaamaan asiattomalla, kuten humoristisella tai tarpeettoman kriittisellä toimittajan omalla puheenvuorolla. Esimerkkinä esimerkiksi tietotekniikkateeman Miespeli.

Että fakta ja fiktio pitää lehtijulkaisussa erottaa toisistaan selvästi aivan kuten mainonta ja toimituksellinen teksti.

Että Naisten Sivu ei saa olla mikään vitsi. Naisten asialla ei saa vitsailla. Kyse on yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta. On varottava iskemästä pilkkaa omaan nilkkaan.

Tyhmempi olisi voinut luulla nilkkavertausta lieväksi uhkaukseksi. Toruja ei kuitenkaan voinut ottaa kovin vakavasti. Mielessä väikkyi yhä kuva puhkuvasta päätoimittajasta trendikävelyllä, hiuslakatun vaimokkeen vanavedessä. Kun täytyy vain päteä.

Oli epäilemättä odotettavissa, että Nurkan Takaa löytyviä juttuja ja koko tunnuskikkailua jouduttaisiin vielä joskus selittämään. Blogit olisi tietysti voinut vielä poistaa tai muokata, mutta tehty mikä tehty. Vauhdilla eteenpäin, kun kerran oli vauhtiin päästy. Aina voisi vedota naisellisen mielikuvituksen lentoon, jos ei muuta keksisi. Mutta pääjehu ei ottanut blogeja puheeksi, selitysten miettimistä saattoi lykätä, toistaiseksi.

Iltapäivällä Raija valisti, että päätoimittelija oli kuitenkin tapansa mukaan sisäpiirissä, toisin sanoen tupakkahuoneessa, naureskellut Naisten Sivuja. Että Sivulle syntyisi naikkosilta näköjään täyslaidallisen Nurkkaa vaikka miesten kalsareista, jos olisi pakko.

Ei ollut mikään pakko. Mutta jos se oli kehuksi tarkoitettu, olisi sanonut suoraan eikä puskaradion kautta. Jos se ei ollut kehu, niin sitä suuremmalla syyllä.

Raijan mittari alkoi osoittaa punaista. Hänestä päätoimittaja sai mitä tilasi, kun vänkäsi naisten tietotekniikka-teemaansa. Pistetaulukoista piittaamatta suuhun survoutui koko paketillinen suklaakeksejä, sana ja keksinmurena lensi.

Että vain päätoimittajan perverssisovinistiaivoissa voi enää syntyä sellainen ajatus, että tietotekniikka on naisille jotenkin erilaista kuin miehille. Kuka talossa osasi taitto-ohjelmat ja kuka ei? Esimerkiksi muuan päätoimittajaMies ei.

Kuvitteliko se tosiaan, että naisille piti olla omat ohjelmat omalla logiikalla? Omat pinkit näppäimistöt ruusukuvioilla?

Ja että piru vie yleensäkin naisen pitää olla työssään erityisen taitava. Mutta ei missään tapauksessa niin taitava kuin mieskollega. Saati esimies. Silloinhan sitä on liikaa pätemisen tarvetta.

Naisen pitää hallita asiat. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin kuin mieskollegoiden, muutenhan sitä on nokkava ja hikipinko.

Pitää olla huumorintajuinen, siis nimenomaan tajuinen. äijien hölmöillekin jutuille pitää tajuta nauraa ja etenkin itseä koskeva herja pitää kestää miehekkäästi. Omat vitsailut on parasta jättää, muuten on tyhjännauraja.

Hyvännäköinen pitää olla eikä kurppa. Muotoseikat kunnossa, muttei kuitenkaan mikään pimatsu. Ja niin edelleen.

Lopulta Raija piirsi sen päivän pääkirjoitukseen päätoimittajan kuvalle sarvet, mustat silmät ja roikkuvan räkämällin. Siihen se rauhoittui ja nyökytteli vahingoniloisena seuraavalle Nurkka-idealle.

Raijan käsitys sukupuolten samanlaisista oikeuksista ja mahdollisuuksista oli ylipäätään ehkä hiukan naiivi. Kun hän oli kuitenkin perheetön ja lapseton, niin idealismi oli ymmärrettävää. Mitä sitä sorkkimaan.

Nurkassa riitti, kun keskittyi kuvittelemaan pääjehun kotisohvalleen perisuomalaiset pitkät sepalukselliset kalsarit jalassa. Reikä persuuksissa, kuten muillakin.

Vaan ehkä se ei ollut nuoren vaimokkaan silmille sopiva näky ja piruparka joutui istumaan sohvanreunalla ryhdikkäästi prässihousut jalassa? No jaa, faktan ja fiktion raja oli painomusteeseen piirretty viiva muutenkin, pääjehun nimenomaisista vaatimuksista huolimatta.

Jokainen, joka päivittäin joutuu silmätysten perinteisten miesten pitkien kalsareiden kanssa, voi vain ihmetellä, mistä moinen koukeroinen ja koristeellinen kuviointi. Mutta siihen on olemassa hyvä selitys.

Jo vuosikymmeniä sitten johtavassa kotimaisessa kalsaritehtaassa todettiin, että suomalainen mies kaipasi koipiensa suojaksi jotain uutta. Perinteinen kalsarimalli oli hyväksi havaittu, mutta kankaan kuviointi, se kaipasi remonttia.

Vaativa tehtävä lankesi yrityksen pääsuunnittelijalle, miehelle, joka alkoi olla varsin turhautunut työhönsä. Opintojensa aikana hän oli haaveillut Pariisista ja Milanosta, muodista ja menestyksestä. Ei suinkaan alushousuista ja flanellipaidoista. Työ ei antanut tarpeeksi tilaa luoville prosesseille.

Tunnollisesti hän silti kahlasi läpi yli 5000 niteen lähdekirjastoa, teki yli 600 luonnosta.

Hän työsti kuusi tarkkaan harkittua perusehdotusta uusien kuosien pohjaksi.

Mutta johtavan suomalaisen alusvaatetehtaan johtoporras oli maultaan hyvin konservatiivinen. Mikään suurella vaivalla väsätyistä malleista ei kelvannut. Ei Runo-Karjalan perinteet, ei Pohjois-Amerikan intiaanitaide, ei moderni sosialistinen realismi tai niin edelleen. Taiteilijaa hoputettiin parempaan - ei kai yhden kalsarikankaan suunnittelu voinut niin vaikeaa olla!

Suivaantunut tekstiilitaiteilija teki päätöksen: hän lykkäisi niiden eteen ensimmäisen kangasmallin, mikä vain kirjasta eteen lävähtäisi ja ottaisi erot.

Ja niin hän teki. Silmät kiinni hän vetäisi hyllystä kaukasialaisten paimentolaisheimojen kudontakulttuuria käsittelevän kirjan ja aukaisi sen. Kuviointi oli suorastaan pöyhkeilevän kiemurainen ja koristeellinen, mutta siitä viis.

Järkyttävää kyllä, kangasmallista innostuttiin kovasti. Seuraavan vuoden mallistossa se löi itsensä läpi ja on muunnoksineen säilyttänyt asemansa näihin päiviin saakka. Itse kalsarikangastaiteilija työskentelee nykyään keritsijänä Uudessa Seelannissa.

Vaatteiden tuotesuunnittelu on liikesalaisuus, joten tarinan todenperäisyyttä on mahdoton tarkistaa. Kuitenkin, kun katsoo miesten kalsareita, on pakko uskoa, että se on tosi. Ja että nykyinen ammatti sopii ex-suunnittelijalle paljon paremmin.

Jussi saisi isänpäiväksi kalsarit, joissa olisi joku vähemmän perinteinen kuviointi. Iisakin kirkko tai jättihauki tai rättisitikka vaikka.