XVII Tyytymättömyysmekanismi

Päätoimittaja pyysi Raijaa kumppaniksi urheilutoimittajan läksiäiskahvitukseen. Kahvion ovella oli työntänyt kukkapuskan käteen. Että kun olet niin näpsäkkä ja sopiva kukkaistyttö.

Raija työsti laajan artikkelin henkilöstöjohtamisen taidoista ja sudenkuopista talousliitteeseen. Tuskinpa viesti meni perille. Tai jos meni, ei se tehonnut. Harva tiesi, mihin kaikkeen Raija oli varsinaisen opiskelun ohessa ehtinyt perehtyä muissa tiedekunnissa.

Toisinaan Raijan kävelevä tietokirja veti sanattomaksi. Ei, eipä todella ollut tiedossa, että paikallislehtien vastaavista päätoimittajista 15 % oli naisia, mutta maakuntalehdissä ja valtakunnallisissa tasan 0.

Tuire kysyi ensimmäisenä päivän ruokailuaikataulua. Kutsu kävi suoraan puutalokaksion keittiöön. Asuntoa olisi varmaan sisustuslehdissä kuvattu idylliseksi aikuisen naisen puutaloromanttiseksi kodiksi ja sitähän se olikin. Akvarellit ja tekstiilit olivat oletettavasti Tuiren omaa työtä. Värit lämpimiä ja huoneet valoisia marraskuun ankeudesta huolimatta. Silmä lepäsi.

Ulos tulvinut valkosipuliaromi piti lupauksensa. Keitto oli maukasta ja leipä vielä lämmintä. Lähikaupan leipää, Tuire torjui kehut rehellisesti. Tuire vaikutti ihmiseltä, joka söi hyvin ja ajatuksella. Ei ollut paksu eikä hoikka, sellainen tavallinen sopusuhtainen ja suomalainen. Hiukset hapsottivat hauskasti nutturalla. Pisamat nuorensivat.

Tuire kertoi suunnanneensa nuorena markkinointialalle, mutta saaneensa siitä pian tarpeekseen. Nykyinen työ valtion aluehallinnossa ei ollut suurta ilotulitusta, mutta Tuire viihtyi. Työporukka kuulemma merkitsi paljon.

‐ Sanovat, että hyvässä työporukassa luo mielellään vaikka lantaa ja niinhän se on.

Oli helppo olla samaa mieltä ja siunata mielessään Raijaa. Lehdessä sitä itseänsä vasta välillä luotiinkin, luovat media-ammattilaiset!

Tuire oli etsinyt kätköistään koko lehtileikkeen ja c-kasettinauhoituksen paikallisradion uutisista. Otsikko "Naisasiaa vatsan voimin" ei ollut vastannut hänen odotuksiaan.

‐ Kuulostaa enemmän kokkikurssin päättäjäisiltä, Tuire hymähti.

Lyhyen tekstin mukaan kyseiset naiset pitivät tärkeänä, ettei vatsaa tarvitse vetää sisään. Lyhyt suora lainaus oli Tuirelta: "Energiansa voi käyttää hyödyllisemmin kuin vatsaa sisään vetämällä." Kuvatekstiin "Naisellinen maha-kannanotto, jonka jyrähdys kuului vastapäisen vanhustentalon kahvihetkeen asti." ei ollut paljon lisättävää.

Lyhyt juttu päättyi miestoimittajan kommenttiin: "On tietysti hyvä, että naisten asiaa ja asemaa nostetaan jollain tavalla esille kaupungissamme, mutta toiminnalla toivoisi olevan selkeämmät tavoitteet."

Tuire tuikkasi kasetin nauhuriin. Honottava paikallisradiotoimittaja uutisoi: "..tilaisuudessa naiset ilmoittivat lopettavansa vatsan sisäänvedon." Räsähtävä leikkaus tapahtumapaikalle, Tuiren jännittynyt ääni: "Naisen ei tarvitse vetää vatsaa sisään ollakseen yhteiskuntakelpoinen ja arvokas itsenänsä. Me lopetamme sen nyt!" Taustalta kuului vaimea ukkosenkaltainen jyrähdys. Tuire sammutti nauhurin.

‐ Eikä sitten muuta kuin studiojuontajan nokkelat vitsailut päälle.

Oliko jyrähdys varta vasten tehty tilaisuuteen äänitehosteeksi, vai tuliko se radion tehostenauhalta tai muuten?

‐ Eikö mitä! Tuire nauroi pisamat rutussa. ‐ Maailmahan siinä järähti!

Tuirea huvitti kuulla visiiteistä muiden tempaukseen osallistuneiden luona. Hänkin oli yhden Heidin tyttösen kummitäti. Saraa saattoi tavata joskus virallisemmanoloisissa tilanteissa, Siljan kanssa he rupattelivat, jos törmäsivät.

Liljan puodissa hän kävi ostoksilla, mutta – Tuire hymyili – ei kuitenkaan Muodon Vuoksi-osastolla. Tarua hän tunsi vain missikisojen kautta. Markkinointisihteerinä ollessaan hän oli saanut, tai pikemminkin joutunut, edustamaan firmaansa missikisojen sponsorina. Tarun nykyisistä vaiheista Tuirella ei ollut tietoa.

‐ Silloin tuntui hyvältä ajatukselta pyytää mukaan joku, joka voisi osoittaa, että elämä on muutakin kuin ulkoista kauneutta. Mutta Taru taisi olla kyseenalainen valinta siinä suhteessa.

Ei voinut väittää vastaan.

Eevasta ei ollut puhetta, eikä Tuire tuntunut muistavan häntä lainkaan. Rajattu huomaamattomana ulkopuolelle silloinkin?

Olisi ollut helpointa etsiytyä alun alkaen Tuiren, koko tapauksen generaattorin, luo.

‐ On kai se laitettava nuoruuden idealismin piikkiin, ainakin osittain, Tuire hymyili. – Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten enää ole samaa mieltä.

Keskustelu naisten tolkuttomasta oman ulkonäkönsä vahtaamisesta oli vellonut sillä moneen kertaan kuvaillulla akvarellikurssilla.

‐ Tuo ylimmäinen kehäkukka-asetelma ovesta vasemmalle, se on tehty juuri siellä. Ensimmäinen onnistunut kukkajuttu. Hurahdin niihin ihan tosissaan.

Rehevä asetelma hehkui keltaista ja oranssia. Syksyinen kukkaloisto oli ollut parhaimmillaan, mutta akvarelliharrastajien keskittyminen oli tainnut välillä horjua. Jokainen halusi tietenkin päästä elämässä eteenpäin muilla kuin ulkonäkö–avuilla. Silti kaikki pohtivat peilin ohi kulkiessaan, paljonko reisiä pitäisi ohentaa tai lantiota kaventaa. Ja kuppikokoa lisätä, tietysti.

‐ Kysyin kerran, että sanokaapa ihan rehellisesti, kuinka moni vetää joka päivä vatsaa sisään ollakseen hoikemman ja paremman näköinen. Jokainen myönsi.

‐ Eikö ole ihmeellistä, että vaikka kuinka on korkeasti koulutettu ja pätevä ja itsevarma ja mitä muuta, niin sitä vaan vetää vatsaa sisään ja lankeaa samalla siihen vanhaan retkuun, että yrittää varmistaa paikkansa tässä maailmassa ulkonäköseikoilla?

‐ Eikä kyse ole pelkästään mistään julkisista tilanteista tai etenemisestä työelämässä. Kuinka moni saunoo puolisonsa kanssa vetäen vatsaa sisään ainakin välillä?

Pakko myöntää. Tosin sisäänvetoa ilmenisi myös reisissä ja pakaroissa, jos se olisi mahdollista.

‐ Samoin käy, jos naiset saunovat keskenään. Ainakin, jos eivät ole läheisiä keskenään. Niin että on se tiukassa!

‐ Tavallaan koko tämä naisen alistuminen olemaan ulkonäkönsä arvoinen kiteytyy tässä pienessä asiassa, Tuire selitti. – Tuo vatsanvapautustempaus meni pieleen siinä, että kyse piti olla periaatteesta. Ei varsinaisesti siitä, miten kukainenkin vatsalihaksiansa käyttää.

‐ Tarkoitan periaatteella sitä, että suostuuko nainen tieten tai tietämättään toimimaan miesten odotusten ehdoilla. Kärjistäen voisi ajatella, että se on miesten edun mukaista, kun naiset eivät osaa irrottautua ulkonäköodotusten kahleista. Se vie niin paljon ajatuskapasiteettia, aikaa ja voimavaroja. Entä jos kaikki se pohtiminen, aika ja energia käytettäisiin johonkin muuhun, vaikkapa tämän miesten muokkaaman maailman muuttamiseen?

Tuire selitti maha-ideologiaansa mukaansatempaavasti, mutta rauhassa, piti painokkaita taukoja kuin ammattipuhuja ikään. Naisasiakiihkoa oli varmaan ollut ilmassa enemmän viitisentoista vuotta aiemmin.

‐ Sitä tässä yritettiin kertoa, että mitä jos kaikki naiset päättäisivät olla vetämättä vatsaa sisään. Siis kieltäytyisivät toimimasta odotusten mukaisesti. Keskittyisivät käyttämään enemmän omaa harkintaa.

‐ Ei se tarkoita, että jokaisen pitäisi kulkea kaupungilla varta vasten vatsa hyllyen, Tuire tarkensi. ‐ Tekisi mieli sanoa, että jokainen voi ihan vapaasti vetää vatsaa sisään, vaikka selkärankaan asti, mutta niin ei pitäisi tehdä vääristä syistä. Kuulostaa tosi naiivilta, vai mitä?

Jälkeenpäin lehtiöstä löytyi alleviivattuna juuri tuo lause vapaudesta ja vääristä syistä ja niin edelleen. Varsinainen kiteytys.

Piti ilmeisesti pysähtyä pohtimaan oman vatsan sisäänvetoa syvällisesti. Siihen saakka se oli vaikuttanut lähinnä epätoivoisen ikuisen laihduttajan hätäratkaisulta.

‐ Toivoin, että tempauksesta nousisi oikeasti keskustelua. Että edes joku päättäisi lopettaa vatsan sisäänvedon. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Päättäisi, että olen ja teen, pyrkimättä miellyttämään muita tai vastaamaan muiden odotuksia. Etenkin jos ryhtyy miesten odotuksien mukaan itseään muovaamaan, se on loputon suo.

‐ Saara tosin upotti itsensä siihen suohon täysin vapaaehtoisesti. Siellä pyristelee. Edustushymy ei hyydy.

Tuiren pisteliäs kommentti ihmetytti. Eiväthän he juuri pitäneet yhteyttä?

‐ Niin kuin sanoin, niin vain virallisemmanoloisissa tilanteissa. Häissä ja hautajaisissa. Saara on näes ainoan veljeni vaimo. Mutta ei se muodintekijäpariskunta tämmöisestä harmaasta valtion virkanaisesta piittaa. Onneksi tunne on molemminpuolinen.

Ajatusrattaat kirskahtelivat päässä. Tuire Salonen oli näköjään pitänyt eron jälkeen miehensä sukunimen. Tuiren "parempi perhe" oli varakasta Törnroosin vaatetusteollisuussukua. Nuorena kuollut Tuuli oli Törnroosien suvun vaiettu tapaus, se surullinen musta lammas.

Ja Heidin kuvailemasta koppavasta velipojasta oli tullut Saran aviomies. Koistis Saaran päätös tehdä jotakin todellista ja merkittävää oli näköjään merkinnyt suotuisia naimakauppoja ystävänsä veljen, tulevan perheyritysjohtajan kanssa.

Niin ja tietysti ‐ Tuiren työ markkinointisihteerinä oli ollut työtä nimenomaan perheen rättifirmassa. Sieltä lähtö ei mahtanut olla aivan simppeli ja hiljainen prosessi. Huhhuh – varsinaisia kotimaan Kauniita ja Rohkeita.

Mutta Törnroosin suvun vaiheet eivät suoranaisesti kuuluneet asiaan, joten ei oikein voinut udella lisää.

Vaan oliko Tuire itse mielestään kyennyt lopettamaan? Omituista tosiaan – sitä sisäänvetohommaa alkoi näköjään ajatella aivan kuin kyse olisi ollut tupakoinnin tai jonkun muun paheen lopettamisesta.

‐ Kyllä ja ei. Ajoittain kyllä, toisinaan en lainkaan. Ikää myöten näyttää olevan helpompi jättää muiden odotukset sikseen, antaa mennä vaan.

‐ Jos sitä mietit, niin avioliittoni ei kaatunut keski-ikäisen naisen vatsaan, Tuire naurahti. – Aika hyvin osasimme hyväksyä toisemme siltään, mutta lapsettomuus oli miehelleni mahdoton asia ylittää. Meni pian uusiin naimisiin, mutta luultavasti väärin perustein. Toivottavasti se jotenkin suttaantuu.

Olipa julmaa ironiaa, että juuri Tuire, joka oli ollut valmis taistelemaan itselleen oikeuden hyväksyä mahansa minkä muotoisena tahansa, ei saanut sitä lapsen teossa venyttää. Topakka toimittaja olisi tietysti kaivanut tästä aiheesta syväluotaavan tilitysartikkelin. Mutta kaivautuminen syvemmälle mahaan alkoi riittää.

Omatuntokin pisteli, tai ehkä se oli velvollisuudentunto. Jotkut empivät lastentekoa ja toisille se ei ollut mahdollista, vaikka kuinka haluaisi. Ja eräät vielä väistelivät koko puheenaihetta puolisonsa kanssa.

Jussilla riitti toistaiseksi sekä intoa vauvahankkeisiin että ymmärtämystä synnyttäneen naisen veltonpuoleiselle mahalle. Olettiko hän kuitenkin tilan olevan väliaikainen ja odottaisi paluuta entisiin muotoihin, jahka lisääntymishankkeet olisivat varmuudella ohi?

Riemu talosta, muksuista ja niin poispäin piti virkeinä, mutta miten urheilullisen miehen kantti kestäisi, jos rouva rupsahtaisi pysyvästi? Ehkä Jussi salaa mietiskeli, miten mahakkaan naisen kanssa hän jakaisi vuoteen kymmenen vuoden kuluttua. Ja että kuinka täyteen lastenhuoneet ylipäätään kannattaisi kansoittaa tästä näkökulmasta.

Asian pohtiminen vaatisi ainakin yhden ison pullon punkkua ja pitkän yön. Mitä se Heidi sanoikaan siitä toisen tuntemisesta?

‐ Nyt aikuisempana vai pitäisikö suoraan sanoa vanhempana, on helpompi nähdä, että kaikki liittyy tietysti itsensä hyväksymiseen, Tuire jatkoi. – Ja seksuaalisuuteen. Onko se sitten niin sisäänrakennettu ominaisuus meissä naisissa, että naisen seksuaalinen rooli on olla halun kohteena, olla haluttava. Vetää vatsaa sisään, jos se haluttavuutta nostaa. Ja miehen tehtävä on olla se haluaja. Nainen myy, mies ostaa. Vatsa on vetonaula.

Ei kai litteää vatsaa aina oltu koettu niin seksikkäänä kuin nyt.

‐ Siitä joku alansa osaava tutkija osaisi varmaan pitää pitkän luennon. Ehkä ihmislajille on ominaista, että nuorilla yksilöillä on litteä vatsa, joka viestii nuoruutta ja kykeneväisyyttä. Tai ettei muille uroille ole tulossa jälkikasvua?

Kahden lapsen äidille oli toki selvää, että synnyttäneen naisen vatsattomuus on melko lailla biologinen mahdottomuus, sanoivat naisten lehtien kiinteytysohjeet ja rasvamainokset mitä tahansa.

‐ Toisaalta voisi ajatella, Tuire jatkoi, että pyöreä vatsa viestisi uroksille, että naaras kykenee synnyttämään jälkeläisiä. Ja vararavintoa on valmiina. Mutta amatööriveistelyä tämä vain on. Oikeat selitykset ovat varmaan paljon monimutkaisempia, kulttuurisidonnaisuutta ja niin poispäin.

‐ Tietysti asiassa on myös markkinataloudellinen näkökulma, Tuire lisäsi vielä ja kertoi nauraneensa makeasti Markkinavoima-jutulle. – Mitä tyytymättömämpiä naiset ovat ulkonäköönsä, sitä enemmän he kuluttavat siihen liittyviä tuotteita ja palveluja. Seksikäs pitää olla hinnalla millä hyvänsä, aina. Mutta kukaan ei kysy miksi. Sekö se tosiaan on päämäärä tässä elämässä?

Oli pakko mainita Liljan putiikin rintsikat, jotka eivät olleetkaan valuvikaisia. Ajatus miehistä ostamassa alushousuja, joissa on toisessa lahkeessa valmiina kiehtova kohouma, pisti hihityttämään. Ehkä tuotteesta olisi seuraavaksi isänpäivän myyntihitiksi. Vaikka saattoihin kohoumakalsari olla jo tuotekehittelyssä aivan oikeasti, mistä sen tiesi.

‐ Tympäännyin siihen ulkonäön ympärillä pyörimiseen kerta kaikkiaan silloin aikoinaan, Tuire huokaisi. ‐ Jätin sen, enkä kadu. Jos ei tässä maailmassa pysty mitään hyvää saamaan aikaan, niin pitää ainakin yrittää tehdä mahdollisimman vähän vahinkoa.

Tuire alkoi päästä paatoksen puolelle ja tuumasi, että mikäs sen hauskempaa kuin keittiöfilosofointi samanhenkisessä seurassa.

‐ Katso tätä länsimaista maailmankuvaa, jota levitetään kaikkialle. Teeveessä, radiossa, lehdissä, kaduilla, postijakeluna, kaikkialta tunkee mainoksia, joiden tarkoituksena on luoda tarve. Eihän me täällä yltäkylläisyydessä elävät oikeasti enää mitään tarvita.

Tuire keitti reilun kaupan kahvit. Lupasi ilman muuta ajatelmat jatkokäyttöön pakinatarkoituksessa. Yllättäen sovittiin, että pidetään yhteyttä.

Sillä tavalla Tuire ja Tuiren puutalokoti tuli tutuksi ensimmäistä kertaa.

Tuiren perheen vaiheista ja tragedioista olisi rahankipeä likasankojournalisti repinyt raflaavat lööpit ja käärinyt hyvän pikavoiton. Kenties niin oli tapahtunutkin. Ajatus käväisi päässä vain sen tarpeellisen hetken, että niiden hommien saattoi todeta olevan muiden hommia. Rahakas juttu, halpa temppu, niin se usein meni.

Mahajuttu alkoi tuntua koostamista vaille valmiilta, mutta sekavalta. Onneksi Tuire antoi alan ammattilaisena valmiit pohjat sen viikon Nurkkaan. Ei muuta kuin taas markkinointia päin täysi höyry päällä!

Tyytyväinen ihminen yritetään väkisin käännyttää, työntämällä mainoksia silmät suut täyteen. Niiden tarkoitus on tehdä tyytyväinen tyytymättömiksi.

Kertoa, että jossain muualla on jotain parempaa tai jotain enemmän. Että toimien jollakin toisella tavalla voisi olla onnellisempi ja elämä antoisampaa.

Jotta syntyisi tarve, tarvitaan tyytymättömyys. Tyytymättömyys siihen, että jotain puuttuu. Tai siihen, että se mitä jo on, on liian huonoa. Tai siihen, että toisilla on jotain, mitä itsellä ei ole. Ja siinä ne mainostamisen kolme peruspilaria olivatkin.

Joka vuosi maailmassa käytetään miljardeja, jotta ihmiset saataisiin tyytymättömiksi ja jotta syntyisi tarpeita.

Tietysti mainonta on verhottu myönteiseen asuun. Kuinka ihanat hiukset tällä shampoolla, kuinka suussa sulavia herkkuja tällä elintarvikkeella, kuinka täyttä elämää tällä aatteella! Ja samalla tarkoitetaan: nykyään hiuksesi näyttävät aika plösöiltä, jääkaappisi elintarvike on mauttomampaa, aatemaailmasi ei tee sinua riittävän onnelliseksi.

Mikään ei riitä. Kun tyytymättömyys paikataan hankkimalla sille mainonnan tarkoittamaa parannusta, uusi tyytymättömyyden aihe tuodaan jo vanavedessä silmien eteen. Tietynlaisen huipun mainonta saavuttaa todistaessaan, että nykyinen elämäntyylisi on liian huono. On olemassa parempi, kiinnostavampi, seksikkäämpi lifestyle, ja sen saat itsellesi, kun..

Onko ajatuksenakin mahdotonta olla tässä maailmantilassa onnellinen, kun tyytymättömyyttä tyrkytetään kaikista tuuteista: teeveessä, radiossa, lehdissä, netissä..? Kuka pystyy nauttimaan siitä, mitä nyt jo on, sen sijaan että lakkaamatta tavoittelisi jotain enemmän, parempaa tai toisenlaista?

Miksi olemme niin helposti johdateltavissa tyytymättömyyteen ja uusiin tarpeisiin olosuhteissa, jotka kautta maailman historian ovat ihmiselle helpoimmat sietää?

Onko länsimaisen talouskasvun edellytys ja seuraus jatkuva tyytymättömyys? Voiko siitä kieltäytyä ja päättää olla onnellinen ja osaansa tyytyväinen? Vaikka pyörät pyörivät ja tyytymättömyysmekanismi toimii.?

Tyytyväinen ihminen on kulutusyhteiskunnan vihollinen.

Jussille: "Oletko (sinäkin) tyytyväinen ihminen?"

Vastaus: "En vielä. Odota kun tulen kotiin.."

Sen verran nokkela se on, että illalla huolehdittiin tyydyttäytymisestä perusteellisesti. Piutpaut välittäen omista tuntemuksista – ja se se vasta kivaa olikin!