XVIII Mahalasku EIKUN KOHTI VAPAATA MAHAA

Nurkan Tauksen rakenne oli pysynyt koko ajan samanlaisena. Aina Nurkka ja sekalaiset kootut selitykset ympärillä. Raija jaksoi kannustaa ja perustella, että blogikirjoittamisessa toisto tai tietynlainen ennakoitavuus oli koko homman perusta, joka sai lukijan kerta toisensa perään palaamaan.

Toisaalta, oliko Nurkan tai sen mitä oli Nurkan Takana tarkoituskaan olla muuta kuin kertakäyttöistä? Ja voisihan rakennetta huviksensa rikkoa, jos se suunnattomasti alkoi vaivata, kuka sen kielsi. Voisi olla, ettei kaikkia Nurkkiakaan jatkossa luettaisi paperilta, vaan pelkästään netissä, niin kuin Nurkan Takanakin.

Verkkotoimituksesta viestittivät, että kommentteihin oli alkanut ilmaantua epäasiallisia ehdotelmia Jussin tyydyttämiseksi ja perhe-elämän ratoksi. Ne oli poistettu, mutta koska verkkoväki valmisteli parhaillaan taas seuraavaa verkkolehden uudistusta, sillä ei ollut aikaa tarkkailla kommenttien sisältöä aktiivisesti. Intoa ei löytynyt Naisten Sivun hulppeasta toimituskunnastakaan, joten blogin kommenttiosio suljettiin toistaiseksi. Kunnes keksittäisiin, mitä tehdä.

Jussi painoi taas töitä monta yötä, keräili pitkää vapaapäiväputkea. Osastonhoitajan mielestä yöt olivatkin paremmin miesten hommia.

Nöpönenän kanssa katseltiin iltasaduksi valokuvakansiota ajalta, kun Nöpökki oli vielä vauva. Eräässä kuvassa seisoi tuore äiti napitettavassa imetyspyjamassa, elämänsä ensimmäinen äitienpäiväruusu kädessä.

Kuka se höpsähtäneesti hymyilevä, aivan normaalivartaloinen nainen oli? Ei lainkaan muutama kuukausi sitten synnyttäneen näköinen. Oliko se sama pikkurouva, joka muistikuviensa mukaan oli nieleskellyt itkua, kun puristeli suihkussa taikinaista mahanahkaansa kaksin käsin.

Siinä Nöpönenän vieressä istuessa, neljä vuotta valokuvan jälkeen, rouva olisi ollut onnellinen sellaisesta vartalosta, kuin se oli kuvan äitienpäivänä.

Kenties koko läskimahastressi oli pelkkä suhteellisuudentajun vääristymä. Pää ja ruumis pitäisi ajastaa uudelleen yhteen. Sarveiskalvon vääristymä korjata. Hitaasti hivuttamalla tai kertajyrähdyksellä, niin kuin Tuirella ja Heidillä viisitoista vuotta sitten. Viisikymppisenä ei varmaan voisi käsittää, kuinka oli viitsinyt ruikuttaa kropastaan jo vähän yli kolmekymppisenä.

Kyllä sen tiesi ja saattoi myöntääkin, että täydellistä vartaloa salakavalasti ylistävät mainokset ja lehtijutut jollakin tasolla manipuloivat mieltä, niin median ammattilainen kuin olikin.

Vielä lapsuusaikoina, reilut pari vuosikymmentä aiemmin, mainostytöillä oli sentään vaatteet yllään. Ja samanlaiset tavalliset muodot kuin naapurin tytöllä. Telkkarissa ei näkynyt vilaustakaan ehtaa seksiä eikä pahemmin edes paljasta pintaa, paitsi missikisoissa. Ei ainakaan lasten valveillaoloaikaan. Ihminen joutui vasta vanhetessaan vähitellen totuttelemaan kaikkialta silmille vyöryvään ulkonäön palvontaan, kestoviriiliyteen ja tyrkyttäytymiseen.

Ja silti ei aikuisena kyennyt vastustamaan niitä mielikuvamuokkaajia?

Vaippis ja Nöpönenä sen sijaan olivat syntyneet isojen tissien, olemattomien bikinien ja törröhuuliseksin maailmaan, eikä heitä voinut siitä järjellisesti eristää. Jos aikuinen, akateeminen, synnyttänyt nainen otti näillä eväillä paineita ulkonäöstä, joka rehellisillä mittareilla oli aivan normaali, niin miten typykät selviäisivät? Kun saivat jo äidiltään niin huonoa esimerkkiä?

Jos ajatteli omaa pyöristynyttä mahaa, ajatteli saman tien aviollista elämää Jussin kanssa, huolestuneena. Toisaalta vakiotoimintoja oli suht säännöllisesti, joten asiat olivat kai lapsiperheeksi hyvin.

Jostakin oli ilmestynyt yhtäläisyysviivoja pyöreän mahan ja epäeroottisuuden ja toisaalta kiinteiden muotojen ja kunnollisen sekstailun välille. Ei kai se niin pitänyt olla. Ei kai ihmisen hermoratoja siten ole suunniteltu, että ne kulkevat vanhemmiten läskikerrosten läpi? Tai silmien?

Oliko siitä sataakaan vuotta, kun metsäsuomalainen ei ollut koskaan nähnyt itseään kunnon peilistä. Muita ihmisiä oli tavattu rajallisesti, kuvia oli tarjolla vähän, nekin usein kirkossa. Itsestä oli mielikuva, mutta ei tarkkaa vertailukelpoista käsitystä. Ei ainakaan sivulta, takaa tai alaviistosta. Tai eri vuosikymmeniltä. Ehkäpä iho ihoa vasten keskityttiin enemmän siihen, miltä se tuntui, mitä oli tekemässä ja kenen kanssa? Silmä ei määrännyt, vaan tunto ja tunne?

Ehkä hehkuvan seksin vihollinen ei ollutkaan roikkuva maha vaan typerä, väärin ajastunut ja omaan napaan tuijottava pää.

Oli etsittävä selviytymisvaihtoehtoja.

Jos hankkisi sokean miehen? Eikö pyöreys ja pehmeys tuntuisi hänen käteensä miellyttävämmältä kuin luu ja nahka? Iän karttuessa pikkuhiljaa pyöristyvä muoto tuntuisi miehestä yhä vaan innostavammalta. Naisen ei tarvitsisi miettiä, mitenkä päin itsensä asettelee, ettei näyttäisi norsunnahkalta. Antaisi palaa vaan täysin vaikkakin riippuvin rinnoin.

Mutta toisaalta herkin sormin mies saattaisi helposti tuntea appelsiini-ihot ja velttoudet, näpyt ja arvet. Lukisi naista kuin salaista pistekirjoitusta. Osaisi sanoa, että tähän sinulla on tulossa ikäväntuntuista raskausarpea ja tuohon muhkuraista selluliittia, ennen kuin nainen itse olisi huomannut mitään. Ojasta allikkoon.

Miten sitä koskaan enää voisi katsoa oman vatsansa yli tai ohi? Tai läpi. Tai katsoa sitä ajattelematta sitä sen enempää kuin vasenta kyynärpäätä.

Oli turha venkoilla. Kyse ei ollut vain mahasta. Ei vain peilistä tai makuuhuoneesta, vaan elämästä, koko paketista.

Päätä tuskin voisi ajastaa uudelleen yhdellä täräyksellä. Eikä oppia hyväksymistä vain sormia napsauttamalla. Mutta hitaampaa hivuttamista kannattaisi yrittää. Se oli luultavasti jo alkamassa.

Alkajaisiksi pitäisi hankkia useampi punaviinipullo, ensi tilassa. Menisi tovi, jos toinen ja kolmaskin asian selittämiseen Jussille. Ja itselle.

Valokuva-albumin loputtua muksut ja muksujen peitot pääsivät suoraan parisänkyyn. Luultavasti jokainen nukahti käsi toisen kädessä. Unessa oli jotain samaa lämpöä kuin ensimmäisessä yössä kotona Vaippiksen syntymän jälkeen. Toinen ipana toisessa ja toinen toisessa kainalossa, päässä varmuus Jussista.

Keskittyminen yhdellä Naisten Sivulla pelkästään mahaan oli aika päätöntä. Melkein samat laulut olisi voinut laulella riippurinnoista, raskausarvista, suonikohjuista, selluliiteista, kainalokarvoista ja niin edelleen.

Mutta päätoimittajan idealappusessa oli lukenut maha. Aihe tympi jo totaalisesti. Koko syksy yhtä mahan hiplausta, vaan ei auttanut. Määräaikainen, osa-aikainen ja etäinen suhde päätoimittajaan ja palkanmaksuun oli parempi kuin ei suhdetta ollenkaan.

Muistiinpanoista ei tullut hullua hurskaammaksi. Ruutupaperin reunaan asettui allekkain jokaisen seitsemän maha-häppöninkiin osallistuneen nimi, nimistä nuolet toiseen reunaan ja parin sanan hahmottelu, mihin mahatempaus oli kenenkin johtanut.

Missi-Tarulle kutsumus ja ura fitness-maailmassa.

Liljalle tavallaan samoin, ammatti ja työ muotokauppiaana, tosin astetta vähemmän fanaattisena.

Heidille puoliso, perhe ja lapset.

Siljalle? Pysyvästi loukattu ihminen, uhallakin ihannemitoista kieltäytyjä? Tai ehkä mahajuttu ei ollut Siljalle kovin merkityksellinen, vain outo episodi maatalon emännän nuoruudessa. Tai todennäköisemmin Silja jallitti toimittajanplanttua mennen tullen. Ja maha oli hänelle kutakuinkin yhtä tärkeä kuin vasen kyynärpää, riitti että toimii.

Eeva jäi taikapeiliin kiinni. Ja oikean elämän ulkopuolelle.

Saralle elämäntehtävä markkinatalouden tukirakenteena.

Tuiresta ei oikein osannut sanoa. Irtautuminen markkinamaailmasta ja perheen velvoittavista perinteistä? Luultavasti niin olisi käynyt joka tapauksessa ilman mahatempaustakin, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä sisaren muistosta ei päässyt eroon tempauksia järjestämällä.

Oliko Tuire oikeasti tasapainossa oman mahansa kanssa? Ainakaan idealismi ei ollut karissut iän mukana, vaikka kiihko oli hiipunut ja äänensävy pehmennyt.

Eevasta ei puhuttu Tuiren kanssa. Ehkä pitäisi. Mutta siinä on se vaara, että hän maailmanparannusinnossaan ottaa Eevankin elämäntehtäväkseen.

Nuolien keskellä iso pulleavatsainen kysymysmerkki kuvasi yhteistä mahatempausta. Seitsemän naista kohtasi toisensa ja mahansa, jokainen jatkoi matkaa oman napansa suuntaan.

Revi siitä sitten.

15 vuotta sitten joukko nuoria naisia tahtoi kritisoida vallitsevaa ulkonäkökeskeistä ajattelua. He halusivat kieltäytyä vetämästä vatsaa sisään osoittaakseen, ettei naisten ole pakko elää ulkonäköodotusten mukaisesti.

Vatsatempaus sivuutettiin paikallisissa medioissa lähinnä huvittuneilla kommenteilla. Vaikutuksia oli kai vain osallistujien omiin ajatusmaailmoihin.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin, yhä kiivaammin kansa vetää vatsaa sisään, yrittää ujuttautua markkinavoimien muovaamiin muotteihin. Litteä vatsa ja isot tissit ne olla pitää ja muut trendikkäät tykötarpeet. Pakkomielle ei enää piinaa vain naisia, myös miehet ovat liittyneet sisäänvetojoukkoihin.

Eikö joskus maailmassa ollut aika, jolloin omaan napaan tuijottamista pidettiin pahana?

Jos nyt ei vahtaa vatsaansa ja pidä kontrollissa sen muotoja, pidetään epäonnistujana, elämänhallintansa menettäneenä.

Ja jotta yksin se ei olisi riittävän hankalaa, oman navan vahtaamisen lisäksi vahdataan muidenkin napaseutuja. Automaattinen pisteytys on käynnissä jatkuvasti, arvojärjestystä sortteerataan, epäonnistumisia kytätään.

Jokaisella aikakaudella on omat, jopa mahdottomat kauneusihanteensa. 1800-luvulla katkottiin kylkiluita korsettien tieltä. Sitä on nyt helppo tekopyhästi paheksua, mutta eivät keinot ole siitä keventyneet. Mikä valtava määrä omaisuutta, aikaa ja energiaa käytetään vaikkapa pelkästään siihen, ettei sellaista biologista tosiseikkaa kuin pehmeämuotoista vatsaa olisi! Lasku on suuri.

Sivistys on saavuttanut huippunsa. Kun meillä on taloudelliset ja terveydelliset voimavarat tehdä maailmanlaajuisesti tärkeitä asioita, kun koko valveillaoloaikaa ei tarvitse käyttää ravinnon ja lämmön hankkimiseen ja lisääntymisen varmistamiseen, niin mihin arvokkaaseen me paneudumme?

Litteän vatsan hankintaan. Kaikkinaiseen ulkonäön ylläpitoon ja paranteluun.

Onko se osa lajinsäilymiskamppailua tai lisääntymisriittiä, biologinen vääjäämättömyys?

Vai onko jossain kohti yltäkylläistä elämäntapaamme menty harhapolulle? Tarvitaanko sysäys, joka herättää peiliriippuvuudesta? Miettimään, mikä todella on merkityksellistä ja arvokasta.

Kuka uskaltaa vielä tempaista ja kieltäytyä vetämästä vatsaa sisään?

Nurkkaan tärväytyi yksi päivä ja melkoinen osa edellistä yötäkin, mutta ei siitä kummoista tullut. Maha-ajattelu tuntui olevan vielä keskeneräinen, vaikka sentään heräämässä. Johonkin suuntaan oli vielä edettävä, luultavasti kauas.

Pakinatyyli oli karissut Nurkasta matkan varrella. Naisten Sivusta uhkasi tosiaan tulla manifesti. Tuli ryhdyttyä nipottavaksi tärkeilijäksi ihan mahan takia?

Miten Jussi suhtautuisi mahaperiaatteeseen, jos nyt yleensä näkisi siinä mitään suhtautumista? Heittäisi vähän rankkaa herjaa ja jättäisi sikseen. Jussista sai sen käsityksen, ettei hän semmoisista elämän perusasioiden pohdiskeluista paljoa ymmärrä, vaan ehkä se kuitenkin oli päinvastoin.

Mitäpä ymmärryksestä, jos kykeni simppelisti hyväksymään? Ja elämään eteenpäin. Jussi väitti sitkeästi, ettei synnyttäneen vaimon maha häntä häirinnyt. Että se oli ohimenevää siinä missä odotusmahakin - tai sitten ei. Että yhdessähän se oli hankittu. Ja että nai rouvansa ja rouvaansa monista muista syistä kuin nuoruusajan vatsan muodosta.

Entäpä jos se ihan oikeasti tarkoitti sitä mitä sanoi?

Ei hitossa! Miten kaikki tämmöiseksi oli mennyt? Koko syksy yhtä vatsanahan vanuttelua ja tulos oli mitä oli, ympäripyöreää oman navan ympärillä kieppumista. Miksi pinnanmuotojen pitäisi palautua sinkkumittoihin, kun palikat päässäkin olivat Nöppiksen ja Vaippiksen ansioista asettuneet pysyvästi eri asentoon?

Oli turha teeskennellä, ettei muka olisi ulkonäkökeskeinen ihminen. Kun kerran näköjään pohjimmiltaan kuitenkin oli. Pelkästään mahasta sai kyhättyä itselleen lasikaton, -seinät ja -lattiankin, jos vaan antoi niiden rakentua.

Raijalle lähti pikainen viesti, että siirtää Mahalaskun vielä odottamaan, ennen kuin vetäisee Naisten Sivun mahateeman kiinni Nurkkineen päivineen. Dead-lineen oli alle tunti, mutta Raija ei taaskaan vähästä hätkähtänyt.

Ruutupaperiluonnos löytyi roskakorista. Vielä yksi nimi listaan alimmaiseksi. Osa- ja määräaikaisen, etätöisen ja pienipalkkaisen toimittajan.

Kenen jalanjäljille mahatempaus oli johtanut? Vaikka ohuita viivoja hahmottui sinne tänne, yhtä ainoaa polkua ei voinut piirtää. Jussi kävi olan takana kysymässä, miksi piti piirrellä kirkkoveneitä työpapereihin ja niin isoja vielä.

Jussi sai pyyhekumista otsaansa ja oli oikein tyytyväinen saavutukseensa.

Paperille syntyi koko arkin peittävä ryppyinen naurunaama. Kitinän sijaan voisi vaihteeksi elellä hymyillen.

Mahalaskua ei kannattanut kokonaan deletoida, se oli hyvä muistutus. Että näin voi käydä, kun asia imaisee toimittajaressun sisäänsä. Että näinkin vaikeasti sitä voi elämään suhtautua. Ja että turha hurskastella, löytyy sitä nipottajaa tarvittaessa itse kustakin.

Otsikoksi irtosi Kohti vapaata mahaa, sitten vaan tekstiä ihan lonkalta. Tai vatsalta. Paperilehdessä julkaistava Nurkka oli rykäisty valmiiksi vartissa. Siellä se kai oli aivokudoksen mutkissa muhinut koko ajan, vain odottamassa lupaa päästä estojen ohi ulos.

Vastaisuudessa piti tulla itse perässä, estojen ohi ulos mahasta ja muutenkin.

Naisten Sivun juttu 15 vuoden takaisesta tempauksesta oli lopulta aika lyhyt ja kuvitus osallistujille armollinen: käsi pitelemässä Tuirelta saatua lehtileikettä, josta osallistujien piirteitä ei tunnistettavasti erottanut. Nimiä ei mainittu muutenkaan.

Raija oli koonnut eri aikakausien mahaihanteita taiteen esittämänä, lisäksi koottiin hauskoja sanontoja ja sananlaskuja pienen kainalojutun verran. Mahakas, rahakas ja sitä rataa.

Loput sivusta kuvitettiin tavallisten ihmisten paljailla mahoilla. Talon ainoalla naiskuvaajalla oli ollut oikein lystiä, kun hän oli kysellyt tuttuja ja tuntemattomia paljastamaan anonyymisti vatsanahkansa kameralle.

Ja Nurkassa loput.

Uutinen kaikille: aikuisella, synnyttäneellä naisella on yleensä Maha.

Haa, mutta kun ei saisi olla! Katsokaa vaikka telkkaria, lehtiä ja mainoksia: pitäisi olla niin kiinteää ja litteää. Vaikka fysiologia ja biologia kuinka ovat toista mieltä.

Nykyään naisen kehon osaset ovat eriarvoiset: kunnon mahan arvoa väheksytään. Pyöreä takamus on naisellinen, pyöreät reidet ovat naiselliset, isot tissit ne vasta varsinkin ovat naiselliset, mutta pyöreä maha ei ole.

Tai paremminkin pyöreämuotoista mahaa halveksutaan. Tiirataan ja vahditaan, mitataan ja analysoidaan, vaikka kohtuullisempaa olisi lukea se samaan kastiin kuin vaikkapa vasen kyynärpää: pääasia, että toimii, säännöllisesti.

Pehmeäkurvisen mahan terveysvaaroista varoitellaan suureen ääneen ja varmasti aiheesta. Mutta kyllä kai merkittävä vaara ihmismielelle on myös ulkonäköterrorismi, joka usein kohdistuu juuri navan ympäristöön.

Ja onhan pehmomahalla myönteisiäkin puolia. Jos vaikka nenällensä kaatuu, on turvatyynyt omasta takaa. Ei tule törröttäviin lonkkaluihin kolahduksia, eikä heti nouse maha mustelmille: kestää ainakin kaksi viikkoa, ennen kuin sinelmä ehtii pintaan asti.

Ja bussissa voi teeskennellä raskaana olevaa, niin saa istumapaikan. Pankin jonossa voi etuilla ja sovituskopilla kans. Jos on rumat varpaat niin ei tartte niitä seisaaltaan katsella.

On vararavintoa sen verran, että jos sattuu hyytävään erämaahan tai hiekka-aavikolle eksymään, niin pelkällä vedellä elelee aika pitkälle. Tosin parin viikon päästä olo olis kuin bulldogilla ‒ irtainta nahkaa ympärillä enemmän kuin jaksaa kohtuudella kantaa.

Ilmapallolla on helppo havainnollistaa aikuisen, synnyttäneen, ikääntyvän naisen osa. Kun sen ensimmäisen kerran puhaltaa pullolleen ja päästää pierunäänenä hujeltamaan ilmaan, se palautuu melkein yhtä napakaksi kuin ennenkin.

Mutta viimeistään parin kolmen paisutuskerran jälkeen se alkaa olla melko ruppana. Ei palaudu alkuperäiskuosiin vaikka miten venyttäisi, vanuttaisi, kiinteyttäisi ja ostaisi sille kuntosalikortin. Kokeilkaa vaikka!

Keski-ikäisen naisen maha on laaja asia, aivan kuin Euroopan Unioni. Monimuotoinen menneisyys takana ja vastahakoinen laajenemiskehitys edessä.

Siis herätkää ja liittykää vatsanvapautusliikkeeseen!

Heti loppu oman navan ympärillä pyörimiselle!

Jokaiselle oikeus pehmeämuotoiseen mahaan!

Eläköön buddha-maha ja rubensilainen maalaustaide!

Siis barrikadeille kumminkin, tosin 15 vuotta myöhässä. Sekä julkisesti että omien korvien välissä, poimujen mutkissa.

Lehtiössä riitti vielä yksi sotkematon ruutupaperi, johon saattoi paksulla tussilla tekstata Muista vasen kyynärpää. Iskulause löysi paikkansa pesuhuoneesta, lehmä-magneetilla pyykkikoneeseen kiinnitettynä.

Vatsan vetämättömyyttä pitäisi uhkarohkeasti kokeilla seuraavalla saunareissulla. Tai sitä seuraavalla.