VIII Elämää maahisten kanssa

Mahatauti siirtyi järjestyksessä pienimmästä suurimpaan, päättyen Jussiin. Vuoroin yrjötessä ja yrjöjä siivoillessa sänkykamarielämään tuli pakollinen tauko. Oli välillä ollut aika tavallista, että Jussi halusi, mutta kohtasi parisängyn toisella puoliskolla jarruttelua ja väistelyä. Mutta sillä viikolla haluttiin vain taudin loppumista. Se oli helpottavaa. Ja se puolestaan huolestuttavaa.

Viikon kuluttua kierros oli kokonaan ohi. Ainakin vatsanympärys oheni edes hiukan. Mahatautirumban jälkeen pääsi taas uudella innolla penkomaan terveitä naismahoja.

Blogin lukijatunnusten määrä alkoi jo vähän hirvittää. Raija varoitti, että kannatti tosiaan tarkkaan miettiä, mitä sekaan kirjoitti. Etenkin kun esiintyi omalla nimellään. Ihmiset kun ottivat blogit täytenä totena.

Silti pitäisi olla niin todentuntuinen, että olisi uskottava. Mutta ei niin todellinen, että latistuisi tylsän arkiseksi.

Raijan mielestä Nurkan Tauksen vähän lörpöttelevä tyyli olisi sopinut hyvin vaikka dekkariin ja mahatempauksen kuvajuttua kannattaisi tuumata siltäkin kannalta. Jos vaikka yllättäen löytyisi joku uusi henkilöhahmo tai jotain siihen malliin. Pikkuhiljaa arvoitukset alkaisivat selvitä ja niin edelleen.

Heidi pyysi tapaamaan kotonaan. Vanhan punatiilisen omakotitalon pihalla oli parkissa reilut puoli tusinaa erikokoista lasten pyörää, leikkiastioita, lapioita, sulkapallomailoja, yksi haljennut polkupyöräkypärä ja polkuauto. Kaikki naapuruston lapset taisivat olla kylässä samalla kertaa.

Oven aukaisi etuhampaaton pikkuprinsessa, joka huusi tohkeissaan äitinsä paikalle. Heidi kantoi sylissään unenpöpperöistä tuttisuuta, sipaisi toisella kädellään pitkät tummat hiuksensa korvan taakse ja kätteli.

- Tiltu heräsi ovikelloon, mutta ei se haittaa, Heidi huitaisi anteeksipyytelyt sivuun. - Oli jo aikakin herätä. Osku!

Murkkuikäinen, kovasti äitinsä näköinen kaitakasvoinen poika tupsahti jostain makuuhuoneesta.

- Otappa Tiltu ja herättele. Anna mehua ja leipää välipalaksi.

Osku koppasi Tiltun syliinsä. Tottuneesti unikeko tunki nenänsä pojan kaulakuoppaan ja painoi silmät uudelleen kiinni.

Heidi haki keittiöstä perinteiset kahvit ja pullat. Avaran olohuoneen toisessa sohvassa kaksi poikaa pelasi keskittyneesti värikästä korttipeliä.

Lapset eivät olleetkaan naapureita tai hoidettavia, vaan talon omia. Harhauduttiin puhumaan lapset ja synnytykset. Nöppis ja Vaippis tuntuivat vaatimattomilta urotöiltä Heidin yhdeksään verrattuna. Perheen uskonnollinen katsomus askarrutti, mutta Heidi ehti vanhaan lehtikuvaan.

- Kaikenlaisiin juttuihin tuli ruvettua Liljan kanssa silloin nuorempana, Heidi naurahti. - Tämä oli varmasti viattomimmasta päästä. Lilja oli kertonut tulleensa mukaan tilaisuuteen Heidin pyynnöstä.

- No juu, Heidi nauroi. - Meitä oli akvarellimaalauskurssilla muutama samanikäinen ja samanhenkinen naisihminen. Silja, Saara, Tuire ja minä. Välillä kerkesivät akvarellipaperit kuivua moneen kertaan, kun innostuttiin parantamaan maailmaa kukka-asetelmien sijaan.

Seurasi lyhyt yhteenveto akvarellimaalauksen työtavoista. Paperin piti olla lumppua ja se kasteltiin aina ennen maalausta. Edettiin kerros kerrokselta, välillä odotettiin kuivumista. Kunnioitus taidemuotoa kohtaan nousi merkittävästi.

Heidi auttoi tunnistamaan lehtikuvan vasemmanpuolimaisen, vain puolittain näkyvän naisen Siljaksi. Keskellä seisoivat vakavailmeiset Saara ja Tuire. Heidi napsautti sormellaan kuvan oikeaa reunaa.

- Tästä puuttuu yksi, näetkö? Pelkkä käsi kuvassa.

Tosiaan, vain paljas kyynärvarsi ja kämmen olivat näkyvissä. Käsi oli koholla kuin näkymätöntä iskua torjumassa. Tai saattoi se olla agitaatioasento. Kuvassa oli alun perin ollut kaikkiaan seitsemän naista, mutta oikeanpuolimmainen oli rajattu lehtijutussa pois.

- Tämä ei ollut kenenkään tuttuja, niin luulen. Eeva. Sukunimeä en muista. Mutta hän oli pankissa töissä tuolla ostarissa, silloin kun lähiöpankkeja vielä oli.

Konttoria ei enää ollut, eikä siksi Eevaakaan. Heidi kehotti kysymään kännykkäshopista keskikaupungilta.

Akvarellimaalauksella ja kuvalla oli yhteyttä.

- Kurssilla puhe kääntyi usein siihen, että naiset keskittyvät ulkonäköönsä niin kovasti, että monet muut tärkeämmät asiat jäävät sivuun. Miehiäkin syytettiin, totta kai, mutta yleensä päädyttiin siihen, että naiset itse voisivat lopettaa ulkonäkönsä vahtaamisen. Varsinkin Tuire jaksoi jauhaa siitä.

Heidi kertoi tunteneensa Tuiren jo koulusta. Räväkkä mimmi oli puolustanut pelokasta pikku-Heidiä koulun pihalla isompia tyttöjä vastaan.

- Tuire oli niin sanotusta paremmasta perheestä, mutta ei hänestä sitä koskaan huomannut. Mutta Tuiren veljestä esimerkiksi kyllä. Niin kuin vanhempansa, aina paria pykälää parempi kuin muut ihmiset.

Heidi ei voinut noin vain antaa Tuiren numeroa, se oli salainen.

Suunnilleen kymmenvuotias lettipäinen tyttö tuli äitinsä luo ja valitti, että joku oli vienyt hänen penaalinsa. Läksyjä ei voinut tehdä. Heidi kehotti katsomaan pikkutyttöjen huoneesta ja pikkupoikien huoneesta ja lainaamaan Hennalta, jos ei löydy.

- Minäkin siinä porukassa paras sanoja, Heidi virnisti. - Nousin joka aamu tuntia aikaisemmin kuin muuten olisi tarvinnut, kun piti piipata hiukset ja maalata naama.

- Jotenkin siinä kerran päädyttiin siihen, että naiset aina vetävät vatsaansa sisään epäluonnollisella tavalla miellyttääkseen muita. Ja että se oli aivan naurettavaa ja kaikkien naisten yhdessä pitäisi kerta kaikkiaan kieltäytyä tekemästä niin.

- Meidän esikoinen, Lauri, oli silloin reilun vuoden ikäinen. Minulle oli jäänyt varmaan pari kolme kiloa ylimääräistä, siis tosi naurettavan vähän. Imetysaikana olisin jo halunnut laihduttaa. Mutta neuvolan tädit kielsivät, kun maito meinasi ehtyä.

Osku kävi kertomassa, että Tiltu oli saanut välipalansa ja leikki Sallan kanssa pikkutyttöjen huoneessa ja että hän itse lähtisi jalisharkkoihin. Joku oli kuulemma piilottanut hänen nappiksensa. Heidi myönsi olevansa se joku ja piilo oli pesuhuoneen kuivaustelineessä.

- Niin siis ihan mieletön stressi parin hassun kilon takia, Heidi jatkoi.

Oli helppo vakuuttaa rehellisesti ymmärtävänsä, miltä se tuntui.

- En tarkalleen muista, miten se ajatus syntyi. Mutta joka tapauksessa päätettiin järjestää iso julkinen tilaisuus, jossa ilmoittaisimme, että emme enää vedä vatsaa sisään ja ettei muidenkaan enää pitäisi suostua. Kuulostaa ihan kiihkofeministien tempaukselta vai mitä? Aika ufo juttu?

Ei sitä ehkä aivan julkiseen rintaliivinpolttoon voinut verrata.

- Sitäkin puhuttiin keskenämme, että aina olisi rintamakarkureita, jotka vaan jatkaisivat vatsan sisään vetämistä. Saisivat mokomat vielä lisäetua siitä, että lopettaneiden maha pömpöttäisi entistä enemmän. Siis sikäli kun pömpötettävää olisi. Hupaisaa siksi, että minä olisin ollut varma rintamakarkuri siinä suhteessa.

Kuulosti siltä, että aatokset olivat muuttuneet noista ajoista.

- Se suuri tapahtuma oli lopulta varsinainen fiasko. Oikein hävetti, että olin ollut siellä edessä, korokkeella, vatsaani esittelemässä. Vaatteet päällä tietysti, mutta tajuat, mitä tarkoitan. Tulin nokka maassa kotiin Laurin ja Henkan, minun mieheni luo.

Punertavatukkainen pikkutyttö hiipi varovasti Heidin kainaloon koulureppua raahaten ja kuiskutti korvaan. Heidi mietti hetken ja kuiskasi takaisin. Tyttö lähti iloisena pomppimaan sinne, mistä oli tullutkin.

- Joskus tuntuu, että sitä on yksi logistiikkakeskus, Heidi hymyili. - Joku on vienyt, joku on särkenyt, joku on ottanut. Ja äitijoku aina tietää.

- No, joka tapauksessa. Itkeä tillotin siinä. Henkka laittoi Laurin nukkumaan. Sitten istuttiin koko yö ja puhuttiin. Oikein kunnolla puhuttiin, ensimmäisen kerran Laurin syntymän jälkeen. Varmaan pari viikkoa sitä puhetta riitti.

Heidi vaikeni hetkeksi mietteisiinsä.

- Tehtiin oikein paperille lista, että mitkä asiat oli kumpaisellekin ja mitkä molemmille tärkeitä. Enhän minä ollut tuntenut Henkkaa ollenkaan! Eikä Henkkakaan minua. Omituista esittämistä kaikki.

- Uskotko, jos sanon, että koko elämä meni uusiksi? Heidi kysyi.

Helposti. Kaikessa omituisuudessaan ihan loogista.

- Aika pian odotin jo Oskua. Ja sillä tiellä ollaan. Kaikki turha jäi pois. Siivottiin olennainen esille. Miksi pitäisi pakottautua olemaan muuta kuin perhe? Ja äiti ja isä, nainen ja mies.

- Aika moni kysyy, Heidi naurahti, että mihin uskontokuntaan me kuulutaan, kun kakaroita syntyy solkenaan.

Toimittajan pokka piti.

- Ei me kuuluta mihinkään erityiseen. Tämä on se meidän olennainen. Ja voit uskoa, että nyt naurattaa se silloinen vouhotus niistä parista lisäkilosta.

Heidi taputti pehmeämuotoista vatsaansa. - Tämä ei ole olennaista. Ja sitä paitsi, joskus kolmannen tai neljännen lapsen jälkeen ei se enää miksikään muutu. Sitten se on ihan yksi ja sama. Semmoinen tarvittaessa venyvä kengurupussi.

Koko ilta meni kuin pumpulirasiassa. Heidin perheen ilmaa tuli taskuissa mukana kotiin asti. Eihän heidän elonsa voinut koko ajan ruusuilla hyppelehtimistä olla, eikä rahakaan varmasti kasvanut pihapuissa, mutta silti.

Nöpönenää ja Vaippapöksyä silitellessä Heidiä oli helppo ymmärtää. Elämä voisi periaatteessa olla hyvin yksinkertaista, kun vaan päättäisi niin. Äitijokuna esimerkiksi.

Kiirerutinat ja superäiti-jollotukset tuntuivat aika typeriltä, vertailukohdat surkeasti vinksahtaneilta. Kun kaiken kuitenkin voisi simppelisti ottaa vastaan sellaisena kuin tuli.

Ennen vanhaan ihmiset osasivat varoa maahisia. Niiden tiedettiin särkevän paikkoja, varastavan lapsia ja ties mitä, jollei niiden kanssa osannut elää sovussa. Maahisten kiusanteolle ei voinut mitään, se täytyi vain hyväksyä.

Mutta nyt on jouduttu kauas elämän perusasioista. Useimmat meistä eivät ymmärrä maahisten edelleen sotkevan jokapäiväistä elämää.

Tosin maahisten elokaan ei ole kuin ennen. Maatalousvaltaisen kulttuurin vaihduttua rahavaltaiseksi, ne ovat joutuneet opettelemaan uusia toimintatapoja. Ja kun tätä oikein seisahtuu miettimään, monet arkipäiväiset harmit saavat aivan uuden, järkeenkäyvän selityksen.

Avattaessa jauhopussia jauhoa on tungettu pussin taitteisiin juuri sen verran, että sitä leijuu hetkessä ympäri keittiötä. Ehjältä näyttänyt maitopurkki liruttelee kassiin tai jääkaappiin. Sähköuunin pohjalle on muurautunut sitkeää, kitkerää tököttiä.

Hana tiputtelee vettä, vaikka kuinka olisi vääntänyt. Patterin termostaatit on käännetty milloin liian kuumalle, milloin liian kylmälle. Sakset eivät koskaan ole siellä, missä pitäisi.

Kengistä on varisteltu jok'ikinen mahdollinen hiekanmuru eteisen lattialle.

Sängyssä on keksinmuruja, matot ovat säännöllisesti rutussa.

Syyllistä ei löydy. "Joku" on tehnyt taas sitä ja "joku" on tehnyt tätä. Ja kun kysytään, kuka teki, vastaus on tietenkin "en minä ainakaan".

Siis ei kukaan.

Vaan sepä olikin maahinen, joka jossain nauraa partaansa.

Ihmispoloa tietoisuus maahisten olemassaolosta ei hyödytä yhtään, mikäli yrittää estää heidän puuhiaan. Siihen eivät näet tavan talliaisen taidot riitä. Pitäisi hankkia shamaani.

Mutta tekee hyvää ymmärtää, ettei maahisten touhuille mahda yhtikäs mitään. Joten antaa olla vaan, eletään sen mukaan. Keksinmurujen tai patterin termostaattien takia ei kannata raastaa hiuksiaan.

Sellaista se vaan on, rinnakkaiselo maahisten kanssa.

Jussille yöhön: "Maahiset nukkuu, Joku kukkuu. Ihanaa!"

Vastaus: "Niin täälläkin."

Ironikkokin se on.