Euroviisumaantietoa

Euroviisufinaalin harjoitukset olivat ainutkertainen, riemastuttava kokemus, ihan meinasi viisufaniksi heretä. Viisujen jälkipuinti toisaalta Länsi-Euroopassa, toisaalta omassa perheessä oli herättelevää.

Viisuilu saa olla hömppää, mutta ketterämpää kansainvälisyyskasvatusta saa hakea. Kotimatkalla takapenkin kouluikäiset tyttäret lauloivat sujuvasti viisu-CD:n tahdissa serbokroatiaksi, espanjaksi, portugaliksi, ranskaksi.. ja tietysti englanniksi. Heistä siinä ei ollut mitään kummallista.

Takapenkillä huomattiin, että esimerkiksi Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan ja Makedonian kieli kuulostaa hyvin samalta. Aikuiset selittämään, että kun ne ovat kuuluneet ennen Jugoslaviaan ja sitä ennen..

Ai että niin kuin Suomi kuului ennen Ruotsiin ja sitten Venäjään?

No ei. No juu. No tuota.

Viisutuloksia analysoitiin radiossa siten, että Suomi pärjäsi sentään Länsi-Euroopan maista toiseksi parhaiten, heti Kreikan jälkeen.

Ai että miten niin Länsi-Euroopan, takapenkiltä kysyttiin. Kreikkahan on idempänä kuin Unkari tai Albania tai Makedonia. Eikä Suomikaan ole niitä lännempänä.

No ei. No juu. No tuota.

Aikuisten mieliin on piirtynyt selvä raja, vaikka sitä ei karttoihin ole merkitty: tuo on itäeurooppalainen valtio, tuo on länttä.

Onko raja vielä oikeasti olemassa? Onko tarpeen ylläpitää ja välittää sitä varmana tietona eteenpäin? Että me olemme meitä ja toiset niitä toisia?

Onhan sillä merkitystä, että Montenegro kuului Jugoslaviaan, sitten yhteen Serbian kanssa, mutta mitä väliä sillä on lapsille. He ottavat uteliaina jokaisen maan maana ilman ennakkokäsityksiä, antavat uuden valtiotuttavuuden alkaa puhtaalta pöydältä. Takapenkkiläisille Alankomaat, Albania, Armenia sun muut ovat aivan samalla lähtöviivalla, oli kyse viisuista tai elämästä yleensä. Suomen mieltäminen itään on sekin vain maantieteellinen juttu. Kuka tässä oikeastaan kansainvälisyyskasvattaa ja ketä?

Miksi hämmentää avointa mieltä? Historian faktaa, painolasteja ja tunnekuohuja ehtii oppia myöhemmin, ilman ennakkoasenteita.

Itseään perinteisinä länsieurooppalaisina viisumaina pitävien rahoittajamaiden reaktiot Itä-Euroopan menestykseen paljastavat surkuhupaisaa ylemmyydentuntoa. Periaatteessa ollaan samaa Eurooppaa, mutta kuitenkin. Että ne sieltä pärjäävät johtuu vain keskenään liittoutumisesta ja juonimisesta.

Onko mahdotonta myöntää, että Länsi-Eurooppa ei ole maailman kulttuurin, taiteen ja musiikin napa? Eikä hömpän?

Turhan rutinan sijaan voitaisiin herätä huomaamaan, että on tullut aliarvioitua ja jätettyä käyttämättä suuri mahdollisuus. Euroopan itälaidalla valtava eurooppalainen väestö harrastaa ja kuluttaa musiikkia siinä missä länsilaitakin. Mutta se ei lännessä kiinnosta, koska ollaan olevinaan edistyksellisempiä kuin ne siellä?

Sivistyneinä itseään pitävillä länsieurooppalaisilla voi olla vielä pitkä matka sivistyneeseen ja suvaitsevaiseen eurooppalaisuuteen. Onneksi lasten matka on meitä aikuisia lyhyempi, kun emme sitä suotta mutkista.

Kirsi Pehkonen