Huoltovarmuutta

Talven sähkökatkokset muistuttivat kipakasti, kuinka moni arkinen asia on sähköpiuhan nokassa.

Vaikka mikäs se meillä maalla oli ollessa. Lämpöä ja ruokaa riitti leivinuunista kuten aina, pihasauna lämpesi ja raikasta vettä sai lähteestä kantamalla. Iltasella kynttilänvalossa oli aikaa miettiä, mitä jos..?

Mitä jos pitäisi pärjätä vaikka vuosi niillä tarpeilla mitä kotona on, ilman sähköä ja ilman yhteyksiä ulkomaailmaan? Omalla tontilla, omin voimin?

Vesi ei siis loppuisi, ei polttopuu eikä lämpö, ilmanvaihtokaan ei tarvitse sähköä. Puhtaus ja pyykkäys järjestyisi pihasaunassa, aluksi olisi pesuaineitakin. Vaatetta riittäisi, mutta kalsareita ei totisesti pestäisi kertakäytön jälkeen. Vesivessa toimisi kantovedellä, mutta olisi fiksua pykätä kuusikon reunaan ulkohuussi.

Vuodenajalla olisi merkitystä heti alussa. Kesäaikana pakastin olisi syötävä nopeasti tyhjäksi tai jalostettava pakasteet säilyviksi, vaikka kuivaamalla tai suolaamalla. Marjoja ei raskisi vähillä sokereilla mehuksi tai hilloksi keittää. Lakat, puolukat ja karpalot säilyisivät maakellarissa pidempään.

Metsästä, puutarhasta ja kasvimaalta käytettäisiin kaikki tarkkaan hyödyksi. Siis jos kylvösiementä olisi tallella edellisvuosilta ja siemenperunoita hoksattu jättää kellariin.

Talvella vähäiset jääkaappitavarat säilyisivät kellarissa tai kylmällä verannalla. Pakastimet voisi sisältöineen siirtää ulos, vaikka jokunen vitamiini haihtuisikin epätasaisessa lämpötilassa. Varulta pakasteet syötäisiin silti ennen kuivamuonaa.

Jos kaiken kuivamuonan, siis hiutaleet, riisit, jauhot, tölkit ja niin poispäin, käyttäisi tarkasti säännöstellen, ravintoa riittäisi aika pitkään. Jauhopuurot täyttäisivät vatsaa ja leivänjuurella saisi leipää jauhojen loppuun asti. Mutta sokeri, kahvi, tee ja muu hupi loppuisi alkuunsa, suolankin kanssa olisi tiukkaa.

Aluksi ylenpalttisuuteen tottunut vielä nirsoilisi, mutta nälän uhatessa tylsäkin ruoka alkaisi maistua mahtavalle. Kirjahyllystä näköjään löytyy paksu teos syötävistä luonnonkasveista. Kuten Risto Isomäen kirjassa Sarasvatin hiekkaa, lukutaitoisella kirjojenomistajalla voisi olla varsin elintärkeä aarre hallussaan.

Lääkekaapissa olisi vain perusjuttuja, joten terveenä pitäisi pysyä. Vaikka mistäs flunssapöpöjäkään eristyksissä saisi. Vessapaperista tulisi pula, sanomalehdetkin kävisivät vähiin. Tulitikut loppuisivat, mutta paperi ja kynät eivät. Kirjahyllyntäytteitä ei edes ehtisi vuodessa lukea. Ilman sähköisiä mediahärpäkkeitä aikaa olisi ruuankeräämiseen ja omin käsin tekemiseen.

Tarkemmin ajatellen olisi olennaista, tietäisikö eristyksen keston jo etukäteen. Jos kyllä, tarkka säännöstely käynnistyisi heti. Jos ei, aluksi ei ymmärtäisi elää säästeliäästi. Jo muutaman viikon kuluttua muistelisi haikeana kahvinporoja, joista keitettiin vain yhdet kahvit.

Äkkiseltään on vaikea kuvitella, missä tilanteessa ajatusleikkiä täytyisi oikeasti testata. Toivottavasti ei tarvitse.

On miltei noloa todeta, että kotivarastomme olisi luksusta suurelle osalle maailman väestöstä. Parin päivän sähköttömyys on tosiaan vain heppoinen muistutus elämän perusasioista.

Kirsi Pehkonen