Oksennustauti on hyväksi

Vähintään kerran vuodessa se tulee, kun lapsiperheessä eletään.

Aivan sama peseekö käsiä joka viides minuutti vai ei lainkaan, syökö ateriansa siististi haarukalla ja veitsellä vai rämpiikö sormin, eristäytyykö ulkomaailmasta vai halaileeko rohkeasti puolituttujakin. Vaikka aikuiset onnistuisivat elämään vakuumipakatusti ja hygieenisesti, niin lapsia ei voi tynnyriin sulkea. Pöpöt tulevat maailmalta kotiin, väistämättä.

Oksennustauti on perusterveessä perheessä kompakti sairaus. Harvoin se kestää päivää tai paria enempää. Tulee, kun tulee ja loppuu, kun loppuu. Flunssantyylisiä roikkuvia jälkitauteja ei ole. Ihmeen usein sairastaminen kylläkin ajoittuu yöhön. Pitkän, pätkittäisen yön jälkeen tyhjennellään vateja tai pyyhitään pöntönreunoja ja aloitetaan toipuminen.

Oksennustauti on siitä kätevä, että kun se on perheeseen tullut, sen etenemisen voi ennakoida. Sovittuja kyläreissuja osaa jo ruveta alustavasti perumaan ja niin edelleen. Tosin joskus käväisee sellainen puolivillainen hutitauti, joka ei osaa hypätä perheenjäsenestä toiseen, vaan tyhjentää vain yhden suoliston. Sellainen on oikeastaan taudeista kiusallisin, koska se pitää muun perheen hiukan varppeillaan jopa parin viikon ajan. Jos sittenkin sattuisi tauti vielä iskemään. Mutta tavallisesti tauti iskee reilusti jokaiseen vuorollaan.

Oksennustauti on armollinen tauti. Kenenkään ei odoteta sinnittelevän töissä tautinsa kanssa. Flunssasta, päänsärystä tai selän jomotuksesta hyvän työntekijän oletetaan selviävän oikealla asenteella ja särkylääkkeellä, mutta oksennustautista ei katsele kukaan. Sairastunut suorastaan työnnetään kotiin ja käsketään pysyä siellä. Kun oksennustauti iskee, kukaan ei ole korvaamaton. Lisäksi tautia on aika vaikea sujuvasti teeskennellä, harva haluaa edes yrittää. Paitsi tietysti ne, joilla oksennustauti on aina maanantaisin, mutta sen feikin erottaa viimeistään hajusta.

Keväällä oksennustauti on oiva apuri bikinikauteen valmistautumisessa. Suoli tyhjenee perusteellisesti, etenkin jos on onnistunut saamaan taudin, joka ruiskuaa molemmista päistä. Taudin parannuttua kepeä ja kapea olo kannustaa sovittamaan sitä viimekesäistä hametta ‒ ja sehän sopii taas, tai ainakin melkein. Joskus etova olo jatkuu vielä useita päiviä ja rutisteltu mahalaukku vetää aluksi vain vähän kerrallaan. Syömistä on helppo luontevasti vähentää ilman ikävää luopumisen tuskaa. Alkustartista innostuneena hoikistavaa linjaa on näppärä jatkaa kesälle asti.

Oksennustauti on perheyhteyttä tiivistävä tapahtuma. Oksentelevaa lasta hoivaava isä tai äiti saa totisesti tuntea olevansa tarpeellinen. Ja hoidettava olevansa huolenpidon piirissä. Toisinaan hoitajaksi valikoituu se, joka perheessä sattuu parhaassa kunnossa olemaan. Vesilaseja kannetaan, kuivia paitoja tuodaan kylmänhikisten tilalle, tyynyjä ojennellaan kylppärin lattialla lepääville. Jos tämä ei vahvista tunnetta toisista huolehtimisesta ja perheen tarpeellisuudesta, niin mikä sitten.

Oksennustauti on kestoltaan rajallinen ja siksi helpommin hyväksyttävissä. Sille voi antautua aluksi täysin, sitten tyhjin vatsoin. Sen tietää menevän ohi vain sairastamalla, pidättely ei onnistu eikä itsetietoinen asenne auta. Toisaalta epätoivoon ei tarvitse vaipua, koska aikuisen kokemuksella tietää, että ohimenevää se tosiaan on. Lasta ei kyllä lohduta tieto, että huomenna homma on ohi. Lapsen näkökulmasta siihen on käsittämättömän pitkä aika. Vaan siihen huomiseen päästyä koko tauti heti unohtuu, seuraavan kierrokseen saakka.

Mutta ennen kaikkea oksennustauti on hyvin opettavainen tauti. Siinä yön tunteina vessan lattialla maatessa ja vatsan kouristeluja kärsiessä oppii jälleen kerran arvostamaan ja kunnioittamaan harmaan arjen terveesti toimivaa ja yllätyksetöntä ruuansulatusta. Muistaa, kuinka ihanaa se onkaan, kun mahassa ei tunnu miltään. Osaa iloita siitä, että selviää pelkällä ohimenevällä oksennustaudilla sisäistäessään syvällisesti terveyden merkityksen. Ja lupaa muistaa tämän oivalluksen lopun ikänsä tai ainakin seuraavaan oksennustautiin asti.

Tämän kevään kierros kävi jo, uusi saapuu viimeistään vuoden kuluttua. Sitä osataan odottaa ja ottaa siitä kaikki opit irti. Vaikka ei niitä siinä heti ensimmäisenä meinaa muistaa, kun katselee syömäänsä lounasta poikkeavasta näkökulmasta.

Kirsi Pehkonen