Periaatteet ja käytäntö

Maaliskuu 2011

Eduskuntavaaleihin on alle kuukausi. Äänestäjän on alettava vakavasti valmistautua osuuteensa.

Ehdokkailta ja puolueilta odotetaan näkemystä suunnasta, johon Suomea ohjata. Suurten linjojen lisäksi riviäänestäjä kaipaa myös katekismusmaista selitystä: mitä se tarkoittaa käytännössä, pienissä arjen asioissa. Monet ehdokkaat toteavat, ettei yksittäisiin asioihin voi niin vain ottaa kantaa. Mutta kyllä, yksityiskohdatkin on voitava johtaa suurista linjoista. Muutoin ne ovat vain katteetonta sanahelinää.

Jo monissa vaalitaistoissa on toisteltu periaatetta pitää maaseutu asuttuna ja huolehtia maaseudun palveluista sekä yrittäjien edellytyksistä toimia siellä. Käytännössä maaseudun julkinen liikenne silti supistuu yhä, juna-asemia suljetaan isoistakin taajamista, postin toimipaikat harvenevat, kyläkoulut lakkautetaan ja sitä rataa.

Ylevät periaatteet ovat hyödyttömiä, jos ne eivät toteudu käytännössä, arjen asioissa.

Parin viime vaalikauden aikana ovat sekä valtakunnan että kuntatason päättäjät löytäneet muoti-ilmauksekseen päätösten pragmaattisuuden. Sivistyssanakirjan mukaan se tarkoittaa suhtautumista asioihin käytännönläheisesti, esimerkiksi toimimista poikkeuksellisessa tilanteessa taktisesti oikein, poiketen suurista linjoista, strategiasta tai ideologiasta. Näppärä perustelu. Pragmaattinen päätös voi olla millainen tahansa, periaatteista viis.

Television vaalitentit ovat kuin näytelmä, jossa kaikki tietävät toistensa repliikit, mutta eivät tiedä, missä järjestyksessä kukin pääsee niitä sanomaan. Toisten vuorosanoja telotaan puhumalla päälle ja yrittämällä johdattaa toiset ansaan, puhumaan epäloogisesti.

Puoluejohtajien rooleissa mietityttää hyökkäävyys, jolla omaa ohjelmaa puolustetaan. Asiaansa pitää uskoa, "ehkä" ei kuulu vaalisanastoon. Neuvottelutaito ja joustavuus eivät tule esille, vaikka oikeasti politiikassa tärkeää on kyky keskustella ja neuvotella, ei niinkään väitellä. Jos vaaliväittely on työhönottohaastattelu, ei siinä varsinaisesti testata sitä, mitä tuleva työnkuva edellyttää.

Toisaalta vaalien alla on helppo vetää överiksi: voi turvallisesti vaatia mahdottomiakin, koska monipuoluejärjestelmässä päätökset ovat lopulta kuitenkin kompromisseja. Kaksipuoluemaissa pitää olla vaatimuksissaan varuillaan, jos vaikka sattuukin voittamaan vaalit.

Monien puolueiden Suomea ei hallita vaalivoittojen mukaan edestakaisin sahaavilla päätöksillä. Parhaimmillaan syntyy päätöksiä, joiden kanssa kaikki voivat elää. Pahimmillaan rivikansalaisesta tuntuu, ettei mikään koskaan muutu, vaikka valtapuolueet vaihtuvat.

Olisi typerää vaatia, ettei oma kansanedustaja saa koskaan muuttaa mieltään. Paremminkin sopii toivoa, että hän tiedon karttuessa kykenee muokkaamaan näkemystään. Miten edustajan ajattelu etenee uusien asioiden äärellä, sitä on mahdotonta ennakoida. Puoluekantakaan ei sitä välttämättä kerro. Täytyy vain toivoa, että ääni menee pohjimmiltaan samansuuntaisesti ajattelevalle henkilölle.

Jos on kansanedustajan työ vaativaa, niin ei kansanedustajan valitseminenkaan helppoa ole.

Kirsi Pehkonen