Turkkilaisessa satamassa

Tuttu eläkeläispari, kokeneita matkaajia, yritti turkkilaisessa lomakohteessa etsiä perinteistä katukeittiötä ja tavan ihmisten ruokapaikkaa, kuten monilla aiemmillakin reissuillaan. Turhaan.

Kaikki oli lopetettu, tilalla lähinnä kansainvälisiä pikaruokaloita.

Ne ihanan eksoottiset, erilaiset ja epämääräiset ruuanvalmistustavat ja kevyesti kyhätyt ravintolat ovat historiaa. Hygienia kohenee, turvallisuus paranee ja... niin. Kaikki samankaltaistuu.

Uudet tuulet ja Brysselissä laaditut määräykset ravistelevat pienellä liikevaihdolla toimivia perheyrittäjiä ankarasti. Turkkilaisen sataman laiturissa paikallisen veneyrittäjäpariskunnan äänensävy on katkera.

Ei edes olla vielä jäseniä, mutta silti yritetään ehtoja täyttää, jotta taivaanportti unioniin aukeaisi. Pienen päiväretkialuksen wc-määrän tai kansirakenteen muuttaminen on suhteettoman suuri investointi toimintaan nähden. Suositussa venesatamassa kiinnitetään yhä useampi "for sale"-kyltti.

Perinteikkäätkin ravintolat ovat joutuneet sulkemaan ovensa, koska uusien pykälien noudattaminen olisi kohtuuttoman kallista tai mahdotonta. Vanhoissa suojelluissa rakennuksissa asiakkaat ovat olleet vuosikymmenet tyytyväisiä, mutta nyt henkilökunnan piskuinen sosiaalitila tai tiskauspisteen sijoittelu ei viranomaisille enää käy.

Yhtenäisten direktiivien ja käytäntöjen ei tietenkään ole tarkoitus olla kiusaksi, vaan tuottaa yhteistä hyvää. Mutta samalla koko unionin alue yhdenmukaistuu tylsyyteen asti.

Parhaimmillaan matkailu tuo syrjäisille ja vaikeasti viljeltäville seuduille työtä, yritteliäisyyttä ja pyrkimystä säilyttää omaleimainen kulttuuri ja perinteet. Pahimmillaan latistaa ja samankaltaistaa ne länsimaisiksi ostoskeskuksiksi, joissa voittoja keräävät kansainväliset ketjut.

Kalliiksi käyvät uudenlaiset vaatimukset suosivat suuryrityksiä, jotka hetkessä pystyttävät samalla maailmanlaajuisella sabluunalla tehdyn pikaruokalan tai putiikin sopivalle tontille. Samaa hampurilaista, pizzaa ja puseroa myydään kaikkialla. Perheyrittäjä joutuu väistymään, hotellit ja ravintolat päätyvät ketjujen omistukseen.

Ympäristöasiat ovat iso juttu sinänsä ja monien säädösten lähtökohta. Mutta. Kokemuksesta tietää, että siinä missä tunnetun tuotemerkin purilaispaikassa joka ateriasta kertyy tarjottimellinen jätteitä, katukeittiöannoksesta jää korkeintaan heppoinen käärepaperi, jos sitäkään. Perheen voimin pyöritettävässä pikkuravintolassa maukkaat ateriat tarjotaan kenties hiukan kolhiintuneista astioista, mutta ne eivät totisesti ole kertakäyttöisiä.

Ympäristö, hygienia ja turvallisuus voitaisiin huomioida myös pienyrittäjiä tukevalla tavalla, jos niin haluttaisiin. Omia lobbareita on kuitenkin vain kansainvälisillä suurfirmoilla.

Turkkilaisen yrittäjäperheen mietteitä kuunnellessa reissaajasta tuntuu, että eipä asialle paljoakaan taida. Mutta ainakin voi suosia paikallisia pienyrittäjiä sen sijaan että edesauttaa maailman samankaltaistumista länsimaisten suuryritysten sabluunojen mukaisiksi.

Kirsi Pehkonen