Arvioitavana käytös

Ensi viikolla perheissä tutkitaan todistuksia. Mitä on opittu, miten taitoja ja tietoja on arvioitu.

Ei ole sattumaa, että käyttäytyminen on peruskoulun todistuksissa yleensä se paperin ylimmäinen numero. Pienempien oppilaiden käyttäytymistä ja työskentelyä arvioidaan erillisellä liitteellä. Se on usein täsmälleen samankokoinen kuin akateemisia ja taiteellisia oppeja arvioiva paperi.

Joissakin Tukholman kouluissa yritettiin vastikään ottaa käytösnumerot taas käyttöön, mutta vastustajien mielestä numeroarviointi passivoi, tekee lapsista silmänpalvojia ja estää itsenäisen ajattelun kehittymistä.

Käyttäytymisen arviointi ei aina meilläkään saa kotien tukea. Ei ole tavatonta, että käytöksen arviointia ja ylipäätään siihen puuttumista pidetään jopa lapsen yksityisyyttä loukkaavana. Lohduksi voi kertoa, että lapsen käytös koulussa ei ole salaista tietoa, vaan aivan tuttua muille oppilaille ja koulun aikuisille. Yllättävää se saattaa olla korkeintaan vanhemmille.

Koululaisen käytöstavoitteena ei ole turhanaikainen pokkurointi, silmänpalvonta, sokea kuuliaisuus tai äänetön taustalle häipyminen. Hyvä käytös on toisten kunnioittamista ja huomiointia, luontevaa tapakulttuuria ja yhteistyökykyä. Kiitettävään arvosanaan vaaditaan itse asiassa aktiivista otetta yhteishengen luomisessa, ei syrjään vetäytymistä.

Tietyssä mielessä hyvä käytös on ulkokohtaisten sääntöjen noudattamista. Hyvää huomenta tai anteeksi kuuluu sanoa riippumatta siitä, kuinka oikeasti niitä tarkoittaa. Aina ei voi möläyttää mitä ajattelee, toisinaan tarvitaan hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta.

Mutta voiko oppilaan käyttäytymistä arvioida, kun ei sennimistä oppiainetta ole erikseen olemassa? Toisaalta: mitä tapahtuisi, jos koulu ilmoittaisi luopuvansa käyttäytymisen tavoitteista ja arvioinnista, ja keskittyvänsä jatkossa pelkästään oppiaineiden sisältöihin?

Koulutus on yhteiskunnan järjestämää ja julkista. Se on tarkkaan harkittua ja suunniteltua, pitkän prosessin kautta hyväksyttyä, käytöstavoitteet samaten. Jos asetetaan tavoitteita, pitää niiden saavuttamista myös arvioida – muuten ne ovat pelkkää merkityksetöntä sanahelinää.

Yhteispelin harjoitteleminen kotona on erilaista kuin koulussa, toisten lasten ja aikuisten kanssa. Jokainen lapsi tarvitsee taitojen hiomista, toiset enemmän, toiset vähemmän.

Hyvä käytös ei ole salatiedettä. Kunnan ja koulun opetussuunnitelmassa on selkeät käyttäytymisen tavoitteet ja arviointiperusteet. Rajat ja ohjeet ovat opusta lukemattakin selvät, jos ne vain halutaan nähdä ja kuulla. Ohjausta ja palautetta annetaan koulun arjessa päivittäin.

Arvioinnissa ei arvostella ihmistä, vaan arvioidaan hänen senhetkistä käyttäytymistaitoaan. Lapsi ja nuori harjoittelee taitoa elää osana ihmisyhteisöä ja tarvitsee siihen aikuisen ohjausta, selkeitä tavoitteita, palautetta ja arviointia. Yhteisesti hyväksytyn käyttäytymisen hallinta antaa varmuutta ja keinoja toimia elämässä ja yhteiskunnassa.

Hyvä käytösnumero on tavallaan kaikkein helpoin numero saavuttaa: ei tarvita kielipäätä, avaruudellista hahmotuskykyä, tarkkaa hienomotoriikkaa tai sävelkorvaa eikä edes epäsäännöllisten verbien luetteloa. Asenne ja tahto riittävät mainiosti.

Kirsi Pehkonen