Kännykät parkkiin?

Opettaja-lehti esitti, että kännykkäkiusaamisen ja oppituntien aikaisen kännyköiden käytön ehkäisemiseksi kouluihin voisi perustaa vartioidut kännykkäparkit. Tämä opettaisi lapsia ja nuoria oikeaan kännykkäkulttuuriin ja rauhoittaisi tunteja.

Tavoite hyvä, kännykkäkiusaamista kuten muutakin kiusaamista pitää ehkäistä ja hyvä kännykkäkulttuuri on fiksua. Mutta kännykkäparkki? Täällä liitupölyn keskellä idea tuntuu ylimitoitetulta ja ongelmalliselta.

Mihin parkkipaikat sijoitetaan? Monessako koulussa on huoneita tyhjillään? Jos pystytetään lukollinen kaappi, niin ei kai käytävään.

Kuka suostuu vastamaan parkin kännyistä? Tuskinpa kunta ottaa vastuulleen satoja arvokkaita oppilaiden laitteita. Nyt vastuu omasta puhelimesta on selkeästi itse oppilaalla.

Millä ajalla avaimen haltija hoitaa homman? Opettajien ja avustajien työtaakan kasvu on tiedossa. Tiedoksi tämäkin: harvalla koululla on läsnä oleva talonmies. Talkkarihommat hoidetaan etänä ja kiertäen.

Pelkkä kännykkävartijan titteli ei riitä. Jos ei ole rahaa ylläpitää opetusta, mistä nypitään eurot korvaukseen työstä? Vai tuleeko kännyköistä syy kouluvartijoiden palkkaamiseen?

Miten ja milloin kännykät tuodaan ja noudetaan? Oppilaat tulevat kouluun porrastetusti, samoin päivän pituus vaihtelee. Ja joku seisoo vahtimassa, että jokainen ottaa juuri oman hölpöttimensä?

Parkkeja perusteltiin sillä, että asiatonta kännykän käyttöä on koulussa lähes mahdoton aukottomasti valvoa. Kuinka sitten valvotaan, että ne kaikki varmasti jäävät parkkiin? Repputarkastuksilla vai läpivalaisulla? Parkkipakko johtaisi kännyköiden piilotteluun ja ylikorostettuun valvontaan.

Opettajien keskuudessa kerrotaan varoittavaa esimerkkiä siitä, miten koulussa ei joskus nähdä metsää puilta. Jutun mukaan erään koulun ruokalassa kärsittiin kovasta hälystä. Lopulta päädyttiin asentamaan akustiikkalevyjä seiniin ja kattoon. Kalliiksihan se olisi tullut, kunnes joku hoksasi ehdottaa, että aletaan vaatia ruokailussa hillitympää käytöstä ja hiljaisempaa puheääntä.

Asia hoitui kaikkien aikuisten määrätietoisella ohjauksella. Oivallettiin, että tämä oli sitä koulun kasvatuksellista antia, jonka hyötyä ei tarvinnut odottaa kauas tulevaisuuteen.

Entä jos koulujen kännykkäkulttuurissa kuitenkin kasvatetaan ihmisiä eikä asenneta akustiikkalevyjä? Otetaan kännykkäetiketti vakavasti. Koulussa opitaan sentään asioita elämää varten.

Jos känny yleensä tulee kouluun mukaan, laitetaan se kiinni tai äänettömälle, ihan niin kuin aikuisilla töihin tullessa. Eihän sairaanhoitaja, myyjä tai poliisikaan vastaa työvuorossa omaan kännykkäänsä. Kotiväki voi tietysti lähettää tekstareita odottamaan koulupäivän loppua. Poikkeustilanteessa voi opettajalta aina pyytää luvan.

Koulussa kännyjä ei tarvita edes välitunneilla. Silloin harjoitellaan yhdessäolotaitoja, liikutaan ja virkistytään. Kännykällä soittelu, pelailu, chattaily tai tekstailu ei istu näihin tavoitteisiin. Koululaisen oman kontrollin kannalta on hankalaa, jos kännyjä toisinaan saa, toisinaan ei saa käyttää. Sama juttu mp3-soittimien ja muun kannettavan elektroniikan kanssa.

Mutta mikään kännykkäparkki yleispätevänä ratkaisuna ei opeta oikeaan kännykkäetikettiin. Se vain monimutkaistaa koulujen ja kännyköiden yhteiselämää entisestään. Ja väistää itse ongelman, asiallisen etiketin sisäistämisen.

Kirsi Pehkonen