Sehän on vaan peliä

- Kato jos ampuu 60 metristä, sen pää räjähtää, vähä siistii!
- Pistää kookoolla sarjan, menee keskeltä kahtia!

Pikkupoikien juttuja kentän laidalla. Ei sotaa käyvässä maassa, vaan pisintä rauhanaikaansa elävässä Suomessa. Eletään väkivaltapelien kulta-aikaa, aikuisten hiljaisella siunauksella.

Vaikka K18-pelien antaminen alaikäiselle on laissa rikos ja rangaistava teko, useimmiten juuri omat vanhemmat ostavat lapsille pelejä. Kavereilta tai netistä imuroidaan juttuja, ilman vähäistäkään kontrollia.

Väkivaltaviihteen puolustajat väittävät, että ei väkivalta ole peleissä todellista ja pelaaja ymmärtää sen. Pelien kritisointia pidetään ämmien käninänä, vaikka tutkimukset puhuvat selvää kieltä.

Psykologian tohtori Tarja Salokosken väitöksessä (v. 2005) myydyimmistä ja suosituimmista tietokonepeleistä löytyi väkivaltaa paljon, 73 %. Päähahmon laiton väkivalta oli hallitseva piirre ja edellytys pelissä etenemiselle. Lasten peleissä väkivaltaa oli lähes yhtä paljon, mutta se oli humoristista ja vailla seurauksia. Pelien ikäsuositukset eivät siis oikeasti auta väkivallattomien vaihtoehtojen haussa.

Tutkimuksessa jo 10-vuotiaan nassikan suosikkipeli saattoi olla K18-hyllystä. Väkivaltapelejä suosivat lapset usein fantasioivat väkivallasta, ilmaisivat halua tapella ja heiltä puuttui kykyä empatiaan. Pelien suurkuluttajat pakenivat arkea ja velvollisuuksia sekä purkivat paineitaan pelaamalla.

Riskipelaajilla, useimmiten pojilla, esiintyi aggressiivisuutta, levottomuutta ja heikkoa itsehallintaa. Pelaamista aktiivisesti valvovien vanhempien lapsilla oli riskipelaamista vain vähän. Ikävä kyllä melko harvat vanhemmat valvoivat lastensa pelaamista.

Ilmeisesti aikuiset eivät juuri ymmärrä, miten väkivaltakeskeinen pelimaailma on. Hyväksyvä ja välinpitämätön suhtautuminen antaa lapsille mielikuvan, että tuhoaminen ja tappaminen on ihan tavanomainen jees-juttu, koskapa eivät aikuiset siihen puutu.

Sopii kysyä, eikö kaikki, mikä turruttaa näkemään väkivaltaa, herätä vanhempien epäilyjä? Moniko on pelannut lapsensa pleikkari-, netti-, romppu- ja kännypelit läpi ja silti antaa palaa vaan? Voiko oikeasti arvella, ettei jokapäiväinen mättöpeliannos vaikuta lapseen tässä tosielämässä?

Ajatellaanpa, että myyntiin tulisi upouusi raiskauspeli. Ihanko totta yhä tuumattaisiin, että ei se oikeasti vaikuta ajatusmaailmaan? Sehän on vaan peliä?

Tai entä eläinrääkkäys? Kissalta silmät puhki, siililtä raajat irti? Ei se mitään, kun se on vain peliä, siihen tottuu? Ei tunnu mahdolliselta.

Miksi väkivaltaan totuttelu on paljon hyväksyttävämpää, ihmisen repiminen ja puhkominen taistelupelien peruskamaa?

Nykyiset lapset ja nuoret ovat uudenlaisen, henkilökohtaisella tasolla toimivan pitkäaikaisen ja varhain alkavan väkivaltaviihteen ja -vyörytyksen koekaniineja. Vaikutuksia yksittäisen ihmisen arvoihin, toimintaan ja elämään on mahdotonta arvailla tai mitata. Silti aikuiset hiljaisesti hyväksyvät riskit omien lastensakin kohdalla.

Voiko kukaan väittää väkivaltapelaamisen vaikutusta jokaisen lapsen mieleen täysin olemattomaksi? Onko tässäkin taas kyse aikamme vinksahduksesta, vaikeudesta sanoa lapselle ei?

Kirsi Pehkonen