Kiikkumaan

Kiikku on pihojen perusvaruste. Männävuosina ylijääneistä köydenpätkistä ja laudankappaleista kyhätty, nykyään turvamääräysten säätelemä keinumisväline.

Voi kuvitella, kuinka muinainen ihmiseläjä hoksasi tarttua sopivaan liaaniin ja koki riemastuttavan keinumisen tunteen. Pian koko heimo nautti vauhdin hurmasta, lopulta varta vasten väkerretyssä keinussa.

Tai kenties vauvalle laitettiin oksasta roikkuva suoja, turvaan ryömiviltä ja hiipiviltä otuksilta. Siinä unikin tuli mukavasti, kuin äidin masussa keinuen. Lapsen kasvaessa uni vaihtui kiikkumisiloksi.

Nykyään kiikkuminen on rajattu vain lasten asiaksi. Aikuisille riittäkööt kukalliset puutarhakeinut max 50 senttimetrin liikeradalla.

Mikä vääryys, mikä erehdys! Kiikku kuulukoon kaikille.

Kiikkuminen näyttää vaivattomalta ja kevyeltä, varmaan se lapsena olikin. Mutta kokeilkaapa itse.

Kymmenkunta ensimmäistä KIIKKUUta ees ja taas ei tunnu missään. Heilahdukset ovat lyhyitä eivätkä lihakset huomaa tehtyä työtä. Vaan annas olla, ei kiikku itsestään heilu. Vauhtia on koko ajan pidettävä yllä: eteenpäin heilahtaessa taakse nojaus ja jalkatyöntö eteen, taakse heilahtaessa nojaus eteen ja jalkojen vienti koukkuun kiikkulaudan alle.

Jo kohta alkaa etureisiä kuumottaa, takareisiä tärisyttää. Vatsalihaksilla on pidettävä koko kroppa kasassa, käsivarsilla kannateltava kehon painoa. Ei uskoisi tai ei ainakaan muista, mutta kyllä siinä tulee hiki. Ehkäpä liikuteltava massa on hiukan lapsuusvuosia suurempi? Ja tekniikka jäänyt unohduksiin, liikeradat vailla totuttelua?

Vauhdin ääripisteissä alkaa heikkopäistä huimata: otettiinko kakarana tosiaan näin kovat vauhdit? Onneksi jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen pää taas kestää. Keski-iässä iskenyt huvipuiston vatkuttavien ja keinuttavien vempeleiden pelko onkin vain harjoituksen puutetta!

Sopivan aikuiskiikun löytäminen on juttu sinänsä. Leikkikentillä vaatii asennetta jonottaa vuoroa viisivuotiaiden seassa. Sitä paitsi niiden kiikkujen mitoitus on väärä. Kiikkulaudat ovat takapuoleen nähden aivan liian kapeita ja niin lähellä maan pintaa, etteivät aikuisjalat taivu alle. Yläaisakin notkuu epäilyttävästi.

Suomi-filmeissä näkyy kyläkeinuja, joissa kiikutaan ja lauletaan komeasti, helmat heiluvat ja paidat lepattavat. Modernissa maailmassa kuluttajavirasto on kieltänyt kyläkeinujen käytön liian vaarallisina. Käsien katkeamisista on näet kirjallisia merkintöjä jo 1700-luvulta, eikä tarvittavia turvarakenteita ole. Kiikku voi kopsahtaa ohikulkijan päähän. Ja sitä rataa.

Kukapa enää uskaltaisi rakentaa aikuisten kyläkeinuja, kun "tuoteturvallisuuslainsäädännön mukaan vastuu keinun käyttäjien ja sivullisten turvallisuudesta kuuluu ensisijaisesti keinun ylläpitäjälle".

Kuitenkin aikuisten kiikuista hyötyä koituisi. Kunnonkohotus on halpaa, tehokasta ja hauskaa, ja kiikkuminen helppo yhteinen liikuntaharrastus lasten kanssa, kaikenikäisille sopiva. Elinikäinen kiikkuu vähentäisi ikääntyvien tasapainovaivoja. Eikä nuorisoakaan niin houkuttais holppia viinaa ja huumeita, kun saisi laillisesti laittaa pään pyörälle kiikussa.

Vaadin aikuisille kiikkuja, riittävän korkeita ja tukevia.

Ja tarpeeksi leveitä, luonnollisesti.

Joulukuu 2010

Kirsi Pehkonen