RSS Feed

Ihmisen kosketus

0

marraskuu 8, 2010 by kirsipeh

Saako tulla viereen? kysyy 9-vuotias aamuvarhaisella. Ilman muuta kyllä ‒ tätä iloa ei ole tarjolla enää montaa vuotta.

Ei siitä kauaa ole, kun oikein odotettiin lasten kasvamista isommiksi ja helppohoitoisemmiksi. Nyt kun he ovat, alkaa todella tajuta, kuinka väliaikaista tämä on. Muutama hassu vuosi, niin ensimmäinen jo keräilee kamppeitaan maailmalle lähtöä varten.

Perheen perustamisen aikoihin sukulaistädit jaksoivat muistuttaa, että nauttikaa nyt, kun lapset ovat pieniä. Sitä kosketuksen ja läheisyyden yltäkylläisyyttäkö he tarkoittivat, mutta eivät osanneet pukea sanoiksi? Että koskaan aikuisen elämässä ei tule osaksi niin paljon vilpitöntä ja vapaata ihmisen kosketusta kuin pienten lasten vanhempina.

Pieninä lapset olivat jatkuvasti ihossa kiinni. Rinnalla, sylissä, kainalossa, vieressä. Noiden päivien arvon ymmärtää täysin vasta, kun kohtaa niiden rajallisuuden. Lasten varttuessa nuorisoksi halia, pusia, kainalossa kyhjöttämistä ja vieressä nuhjaamista on luvassa yhä vähemmän. Siinä sen helppohoitoisuuden hinta.

Aina ei oikein tiedä, miten vanhempana suhtautua nuoreen, jota äidin ja isän halaaminen toisinaan ihan nolottaa. Väkisinkään ei halua toisen reviirille tunkeutua, mutta toisaalta ei haluaisi hylätä lastaan kosketuksen ulkopuolelle. Vaikka pelkkä läsnäolo olisikin läheisyyttä.

Teini-ikäinen tuskailee saman asian ympärillä, mutta eri tavalla. Toisaalta tuntee olevansa jo liian iso, toisaalta on niin mukava vielä käpertyä kainaloon tai saada voimahalia rankan päivän päälle. Vielä, mutta ei loputtomasti.

Tuleeko nuorelle kosketuksen puute, jos kotona ei enää halata ja kaapata kainaloon niin kuin pienempänä? Hakeeko hän helpotusta vieraista syleistä pystymättä vielä tunnistamaan, mitä itse asiassa kaipaa? Mihin päädytään, jos kaikki läheisyyden tarve jätetään heräävän seksuaalisuuden varaan?

On hämmentävää ymmärtää omasta vanhemmuudestaan se osa, että myös tasapainoisen seksuaalisuuden eväät saadaan kotoa. Turvallista läheisyyttä ja vilpitöntä hellyyttä on vaikea omin neuvoin oppia tai edes tunnistaa, jos se ei ole kotoa tuttua.

Ei aikuinen voi katkaista lapselta läheisyyttä ja ihmisen kosketusta vain siksi, että murrosikä puskee pintaan. Tarpeen tullen tekosyytkin ovat ymmärrettäviä, kuten vaikka kipeytyvien niskojen tai penikkatautisten koipien hieronta.

Puolisoille on melkoinen haaste täyttää kosketustyhjiötä, joka lasten pesästä lentämisen jälkeen jää. Molempien on kai hyväksyttävä, että sitä kaikkea ei voi mikään korvata. On pakko luopua, vaikka kipeää tekee.

Paljon ylistetty mummouden ja ukkiuden autuus varmaan on paljolti siinä, että saa jälleen kokea sen iloisen ja vapaan, ehdoitta rakastavan kosketuksen. Ja lapset tuntuvat luonnostaan tietävän, että mummit ja ukit ovat erityisen vastaanottavaisia läheisyydelle.

Kun muistelee lapsuusvuosia maalla, niin kaikilla yksin asuvilla mummoilla ja papoilla taisi olla kissa tai useampikin. Ehkä syy ei sittenkään ollut hiirten paljous, vaan yksineläjän kaipaama kosketus. Se kissan mutkaton, lämmin ja raukea läheisyys.

Nyt on iloittava näistä hetkistä, kun viereen kömpii vielä muitakin unenpöpperöisiä kuin kissa.

Marraskuu 2010


0 comments »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Bookmarks

Archives: