Kuopion asemalta kohti Turun kirjamessuja.
Kuva Petri Jauhiainen.

Syksy on kirjamessuvuodenaika. Kirjoittajassa messuhumut nostattavat ristiriitaisia tunteita.

On upeaa, kuinka paljon kirjat houkuttavat kansaa. Eteneminen messuvierasmassassa on ajoittain hikistä, suosituimpien esiintyjien aikana penkkirivit ja lavojen vierustat ovat tupaten täynnä. Mitä tarinan takana on, mitä vielä jäi kertomatta, millainen kirjailija on livenä – kaikki kiinnostaa.

Näytteilleasettajia on valtavasti: kustantajia, jälleenmyyjiä, yhdistyksiä, osuuskuntia, antikvariaatteja. Messuille tullaan katsomaan kirjoja ja kaikkea kirjamaailmaan liittyvää, kirjailijat ovat oikeasti jokaisen tavattavissa. Melkein ketä tahansa voi tarttua hihasta ja jututtaa. Kassakoneet raksuttavat, signeerauskynät suihkivat.

Kirjojen aika ei todellakaan ole ohi.

Mutta toisaalta kirjoja on niin valtavasti, että messupöydät ovat painua kasaan teospinojen alla. Kustantajia on yhä enemmän, kirjailijoita hirveän paljon, kirjailijoiksi halajavia vielä satakertaisesti. Vaikka messuhallien kakofonia muistuttaa lähinnä sekatavaramarkkinoita, tapahtumien kaupallisuutta ei parane moittia. Jos kirjoja ei osteta, ei niitä voida kustantaa.

Ei käy kustantajien osa kateeksi. Kilpailu on kova, ja vaikka nimikemäärällä mitattuna kirjoja julkaistaan yhä enemmän, myytyjen kirjojen kokonaismäärä ei juuri kasva. Digiaika on tuonut kustannusalalle paljon uusia tekijöitä, mutta pudotuspeli on tylyä. Se ken ei myy, kaatuu kirjapino kainalossa.

Kirjameri voi aiheuttaa kirjoittajalle vakavaa hengenahdistusta. Miten ihmeessä sinne sekaan osaisi kirjoittaa jotain, joka tulisi huomattua, myytyä ja luettua, kenties jopa pienenpientä elantoa tuottavalla tavalla?

Kikkakolmosia kirjalliseen menestykseen ei ole olemassa. Kirjailija ei muuta voi kuin kirjoittaa, tehdä minkä pystyy. Olla ajattelematta, mikä myy, mikä ei.

Sillä jos myyvän ja/tai taiteellisesti korkeatasoisen kirjallisuuden kaava olisi keksitty, ei kirjailijoita enää tarvittaisi, vaan koneet hoitaisivat homman. Kirjailijan ainoita ohjenuoria ovat oma näkemys ja innostus, vaikka ne eivät takaa vielä mitään arvostuksen, menestyksen tai edes julkaisukynnyksen ylittämisen suhteen.

Helsingin Kirjamessujen Louhi-lavalla.

Kirjailijan työ on aina riski, jota on vain siedettävä. Teoksen kohtalo punnitaan vasta kun se on valmis: julkaistaanko vai ei, saako pientäkään palkkaa työstään vai ei. Messujen kirjavuorten äärellä on kieltäydyttävä masentumasta, heittäydyttävä tarinoiden palvojaksi, uskottava oman tekemiseen. Vaikka helppoa se ei ole.

Kuopion oma kirjallisuustapahtuma on luonteeltaan aivan muuta kuin markkinahumua. Kirjakantti tuo kirjat ja kirjailijat lukijoiden kuultaviksi ja keskusteltaviksi, lähelle ja ilman korvia huumaavaa meteliä.

Myös kirjailijalle Kirjakantti on pysähdyksen paikka: hetki keskustelulle, aikaa kohtaamisille.Sitä hyvää odotellessa.

Kirsi Pehkonen

(Julkaistu Savon Sanomien Ajassa-kolumnina 1.11.2014)