RSS Feed

Kyyti

Elli otti lapasen kädestä ja nosti peukalon näkyville. Autojen virta kävi yhä harvemmaksi, valot olivat vaihtuneet lyhyistä pitkiksi. Jos kyytiä ei tulisi, olisi pian pakko kävellä takaisin, varpaat jäässä ja korvat tunnottomina.
Seuraava ajaja vaihtoi lyhyille vasta lähellä. Elli heilutti peukaloaan ylös alas, aivan kuin kuljettajan voisi saada pumppaamalla pysähtymään. Auto hidasti, vinkkari sykki oranssia ja punainen pakettiauto pysähtyi bussipysäkin päähän, Ellin taakse.
Elli hypähteli avautuvalle vänkärin ovelle. Ohjaamossa oli hämärää, kattovalo ei palanut.
– Pääseeks kaupunkiin?
– Sinne. Kyytiin vaan.
Elli asetteli olkalaukun tottuneesti jalkatilaan ja veti turvavyön kiinni. Kuljettaja keskittyi jo palaamaan tielle, rekkajonon perään.
Elli heitti pipon ja lapaset pois ja vei kädet lämpöä puhaltavan suuttimen päälle. Vaivihkaa hän katseli miestä vastaantulijoiden valoissa. Ohentuneet hiukset, alkava kalju. Metallisankalasit ja tummansininen toppatakki. Perusmies, vaarattoman oloinen.
– Kaupunkiin? mies vilkaisi Elliä ja hymyili pikaisesti.
– Joo. Jouluostoksille.
– Pitkä lista?
– Joo, isälle, äidille, siskoille ja veljille, se tekee ainakin seitsämän pakettia.
– Ohoh, onpa teitä!
– Joo meillä on semmonen oikea suurperhe. Vanhemmat on aina tykänneet lapsista. Ja halunneet ison perheen.
– Mahtaa olla hulinaa?
– Joo on, mut on se ihanaa kanssa. Mun isoveli pitää musta huolta. Ja pienten kanssa on kiva leikkiä, ne on semmosia suloisia nallukoita.
Katuvalot alkoivat, oranssi valo suorastaan häikäisi. Mies kaivoi ovilokerosta karkkipussin ja tarjosi Ellille hedelmänameja. Hän kiitti ja otti, vaikka mauttomat hedelmäkumit eivät hänen suurinta herkkuaan olleetkaan.
– Taitaa aika kalliiksi tulla? mies hymähti.
– Joo, mutta ei se haittaa, kun meillä on molemmat vanhemmat töissä. Isä on johtajana pankissa ja äiti on muotisuunnittelija.
Mies kohotti kulmakarvojaan, mutta ei sanonut mitään. Elli tiesi, että sellaisista vanhemmista saisi olla ylpeä. Ja moni olisi kateellinen.
– Minä olen tässä itse asiassa kuusenostoreissulla, mies sanoi. – Sillä läksin pakettiautolla, että saa hyvin mahtumaan kyytiin. Laina-autolla.
Elli kääntyi kurkistamaan taakseen. Ohjaamon ja takatilan välissä ei ollut seinää. Himmeä sisävalo paloi avarassa tilassa. Toisella seinustalla oli rivissä muutama metallilaatikko, lattialla pari mattokääröä. Mies huomasi hänen katseensa.
– Matot laitan kuusen alle sinne lattialle, niin ei tarvitse erikseen neulasia sitten siivota, mies selitti pyytämättä. – Siitä joulukuusesta jos varisee.
– Joo meille tuodaan aina kolme joulukuusta, Elli sanoi. – Isoin tulee olohuoneeseen, yksi keittiöön, pienin laitetaan takkahuone-kirjastoon ja pihalle semmoinen leveä, mihin tulee sähkökynttilät.
– Sehän on neljä?
– Joo, niin onkin, Elli naurahti. – Neljä.
– Joko teillä on kuuset katsottuina?
– Joo on, huomenna aletaan koristella. Se on tosi mahtava homma, semmonen koko perheen yhteinen perinne. Syödään joulukarkkeja ja lauletaan joululauluja ja semmosta. Ja koristellaan tietysti.
Elli näki silmissään kimaltelevilla palloilla, hopeanauhoilla ja ihanasti vanhahtavilla pahvisilla enkeleillä somistetut, täydellisen suipot joulukuuset.
– Joo mä haen meidän omalta hevostallilta aina olkia, kun niistä voi askarrella koristeita, olkitähtiä ja olkipukkeja ja semmosta.
Mies kuunteli ja ajoi. Elli mietti, menikö hän jo liian pitkälle, kun kertoi henkilökohtaisia juttuja noin avoimesti. Sossutädit aina varoittelivat, että ei pidä lähteä vieraiden kyytiin, eikä varsinkaan milloinkaan kertoa vieraille ihmisille liikaa itsestään. Että kun koskaan ei tiedä, mihin ne oikein pyrkivät.
Mies ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyrkisi yhtään mihinkään. Paitsi tietysti kaupunkiin.
– Onko sulla joku tietty paikka mielessä kaupungissa? mies kysäisi.
– Joo ei oikeestaan. Ajattelin kuljeskella ja katsella. Oon niin vähän aikaa asunut täällä, etten vielä tunne paikkoja kovin hyvin.
– Jaa niin sinä et tunne tietä kaupunkiin?
– Joo no mitä nyt bussista nähnyt, mutta ne kulkee kai vähän eri reittejä.
Elli tajusi, että selitys taisi kuulostaa vähän tyhmältä.
– Yksin uskalsit kuitenkin lähteä?
– Joo.
Epämiellyttävä viileys hiipi Ellin niskavilloihin. Mies naputteli sormillaan rattia samalla kun ajoi. Radio ei ollut päällä, kuului vain moottorin kumeaa jyrinää, ilmastointilaitteen lämmittävää puhinaa ja vastaantulevien autojen suhahduksia. Katuvalojen kehät seurasivat toisiaan, heittivät nopeasti liikkuvia oransseja valokiiloja ohjaamoon. Tie kulki väliin peltojen, väliin metsän keskellä. Miksi ihmeessä tiellä oli jo katuvalot, kun oltiin keskellä maaseutua, ei kaupungin kaduilla.
– Haittaako, jos mennään vähän reitiltä sivu? mies kysyi äkkiä.
Elli katsoi miestä sivusilmällä. Tämä piti edelleen rauhallisena katseensa lumisessa maantiessä. Eivätkö amerikkalaisten elokuvien sarjamurhaajat ja skitsot aina ajelleet pakettiautolla? Elli ei halunnut sanoa joo.
– Sen verran että pysähdytään tuohon kahville, minä tarjoan, mies jatkoi varoittamatta.
Ennen kuin Elli ehti vastata, pakettiauto kaarsi risteyksen kautta pienelle huoltoasemalle. Pihassa oli vain muutama auto, nekin tankkaamassa. Hetken Elli arpoi, yrittäisikö jonkun toisen auton kyytiin. Mutta mistä hän saattoi edes tietää, minne suuntaan mikäkin oli lähdössä. Risteyksessä suuntia oli sentään neljä.
Mies seisoi odottamassa, kun Elli tuli ulos autosta.
– Voit jättää kassin autoon, laitetaan ovet lukkoon.
Kun lukko rapsahti, Elli tajusi, ettei voisi lähteä mihinkään ilman laukkuaan. Siinä oli kaikki tärkeä. Hän oli jumissa tämän äijän kanssa.

Juustosämpylä oli yllättävän tuore ja ilmava. Elli huomasi olleensa jo tosi nälkäinen.
– Milläs kyydillä ajattelit mennä takaisin? mies kysyi.
Suu oli täynnä sämpylää, Ellin piti siemaista kaakaota päälle, että sai nielaistua ja puhuttua.
– Joo no bussilla tai sitten soitan jonkun hakemaan. miten nyt vaan. Katon sitten.
– Onko sinulla yhtään rahaa mukana?
– Joo on mulla sen mitä tarviin. Ja ainahan on luottokortteja ja semmosta.
Mies huokaisi, pyyhki kädet oman sämpylänsä käärepaperiin ja katsoi Elliä totisena.
– Mitä jos kuitenkin tehtäisiin niin, että minä ajan sinut saman tien takaisin,  käydään matkalla yhdessä kyläkaupassa pikkuostoksilla, jos on tarvis.
– Joo no en mä. Siis miks ihmeessä? Jos mä vaikka liftaan tästä sitte?
Mies vilkaisi rannekelloa, sillä oli näköjään sellainen.
– Nyt jos heti pantaisiin toimeksi, niin ehtisit ennen iltapalaa takaisin.
Elli aukaisi suunsa, mutta tajusi miehen ilmeen. Ei se pilaillut. Ei se yrittänyt mitään. Se vaan tiesi. Elli painoi katseensa kaakaokuppiin. Pohjalla oli enää paksua tahmeaa sokerikaakaomöhnää.
– Voinko kysyä, onko sinulla rahaa ostoksiin? mies sanoi. – Oikeasti?
– Vähän. Joku euro. Tai ehkä kymppi. Melkein.
– Moneltako teillä on iltapala?
– Kasilta.
– Tehdäänpä näin. Hörppää kaakao loppuun, niin mennään kaupalle. Minä voin piffata sinulle muutaman joulumuistiaisen. Ihan mielellään, ei muttia. Siitä hypätään kärryyn ja kurvataan takaisin päin.
Elli oli hiljaa. Oliko hänellä loppujen lopuksi vaihtoehtoja.
– Mistä sä arvasit?
Mies hymyili surumielisesti, muttei vastannut.
– Tämä on ikävä aika hankkiutua vaikeuksiin, hän sanoi lopulta. – Menisi monen ihmisen joulu pilalle, aivan turhaan.
Elli kaapi lusikalla makeat mömmöt pikaisesti suuhunsa kaakaokupin pohjalta.

Mies pysäytti auton sivutiellä hieman ennen perhekodin pihaa. Elli laskeutui autosta ja nosti varovasti laukun olalle. Vetoketju ei mahtunut kokonaan kiinni, joten pienille tarkoitetut neljä pakettia piti jotenkin salakuljettaa omaan huoneeseen piiloon. Viides oli hänelle itselleen.
Elli pysähtyi hetkeksi auton ovella ja mietti miten pukea sanoiksi monimutkaiset asiat.
– Kiitos, Elli kuiskasi lopulta. – Hyvää joulua.
– Hyvää joulua. Ja hyvää jatkoa.
Elli odotti, että pakettiauton perävalot katosivat mutkan taakse, ennen kuin kääntyi kohti taloa. Oven pieleen oli iltapäivän aikana pystytetty pieni kynttiläkuusi.

—–

Tämä tekstiluonnos on aloitettu Taija Tuomisen ohjauksessa syyskuussa 2014, jatkettu kotosalla. Kirjoitusharjoituksen ideana oli laittaa joku henkilöistä valehtelemaan. Tekstin työstäminen jatkuu vielä, jahka juttuun on saanut vähän ajallista etäisyyttä.

 

Bookmarks