RSS Feed

Ruokintareissu

Työn alla on aina useampia erityyppisiä tekstejä yhtä aikaa. Tässä näytepätkä syksyllä 2015 Murhamylly-sarjassa julkaistavasta rikosromaanista Karhuvaaran uhri, loppupuolisko luvusta neljä.

Siispä vilkaisu luontomatkailuyrityksen ylläpitoon lähellä Suomen itärajaa.

x x x 

Johanna seurasi Eskoa kalanhajuiseen varastoon. Isoon tukkupakastimeen tuotiin kerran viikossa lohenperkausjätettä Norjasta, ja silloin tällöin kuolleita porsaita lähiseudun sikatiloilta.

Lohenperkeet oli jäädytetty suorakaiteenmuotoisiksi kimpaleiksi, jotka Esko otti sulamaan edellisenä päivänä. Ei haitannut, vaikka ne matkalla sulivat lisää. Niiden pitikin, että karhut, ahmat, sudet ja muut saivat niistä syödäkseen. Vaikka isojen petojen leuat olivat riittävän vahvoja jäisen haaskan syömiseen talvella, sulanut tavara maistui paremmin.

Kun kalakuutiot oli lastattu, Esko napsautti kypäränsä kiinni ja käynnisti mönkijän.

– Ajetaan porukassa ensin Kämppiin. Käy sinä sitten Tornissa ja pyörähdä Rotkossa katsomassa, että paikat on kunnossa Kassua varten. Minä hoidan Kalastajatorpan, niin ei Helmut tykkää huonoa.

Johanna ajoi tasaista hiljaista vauhtia Eskon perässä. Reitti oli tuttu jo lapsuuskesiltä, mutta muutaman viime vuoden aikana koskematonta korpea halkomaan rakennetut metsäautotiet olivat jouduttaneet matkaa. Hakkuuaukeat heti Karhuvaaran alueiden rajalla harmittivat Eskoa. Mutta onneksi veli venäläinen suojaa edes itäistä sivustaa, Esko tapasi vitsailla. Siellä rajan pinnassa ei tarvinnut hakkuita pelätä, vaan otsot saivat suojautua rajavyöhykkeen metsiin kaikessa rauhassa.

Aamulla Johanna oli hakenut Kämpistä neljä keskisuomalaista luontokuvaharrastajaa, kaikki aivan haltioituneita näkemästään. Kaikkiaan kahdeksan eri karhua! Enemmän kuin he ikinä osasivat odottaa.

Näin alkukesästä osa karhuista tuli rajan takaa Venäjältä. Ihan samansorttisia karhuja ne olivat kuin suomalaiset, eivät karhut ihmisten asettamia rajoja tunnustaneet.

Esko pysähtyi Kämppi-kojun viereen. Vieraat tuotiin autolla vähän kauemmas kojusta ja kävelytettiin pitkospuita myöten perille Kämppiin, mutta eläinten ruoka oli kätevämpää tuoda mönkijöillä mahdollisimman lähelle.

Taivaanvuohi kuului vielä mäkättävän soidintaan yläilmoissa. Johanna kumartui poimimaan muutaman ketunleivän ja mutusteli niitä Eskon katsellessa ympärilleen. Ketunleivän lehdet olivat kokonaan auki, hyvää säätä siis. Hennot vaaleat kukat kurottelivat kirpeän maukkaista lehtimättäistä kohti taivasta.

Kämpin kuuden paikan kojusta maisemat olivat kuin suoraan erämaaluonnon oppaista. Ikivanhaa kuusikkoa, soistuvaa mättäikköä, kauempana muutama järeä irtolohkare, joiden pintaa sammalet ja kallioimarteet koristivat.

– Tules niin vilastaan ensin haaskat, Esko sanoi ja alkoi saman tien loikkia mättäitä pitkin kohti suolämpäreen takana kohoavaa kuusikon reunaa.

Johanna seurasi tottuneesti perässä. Eskolla oli talikko mukana mönkkärin lavalla, mutta yleensä sitä ei tarvittu. Mesikämmenet pitivät huolta siitä, että haaskakuoppaan jätetty eväs tuli leviteltyä ja syötyä ajallaan.

Esko viittasi muraiseen maahan. Johannan ei tarvinnut kumartua erottaakseen selkeät aikuisen miehen jalan kokoiset jäljet, leveä jalkapohja, selvästi erottuvat viisi varvasta ja kynnet. Uroskarhun kookkaita tassunjälkiä erottui useita, tässä se oli norkoillut, kiirettä pitämättä.

– Katos tuota, Esko sanoi ja osoitti haaskakuopan sivuun. – Siinä on karjun kallo saanut kyytiä.

Mustikanvarpumättäällä oli puoliksi hajotettu siankallo, josta lihan ja nahan riekaleet oli järsitty pois.

– Oisko olleet Tiku ja Taku? Johanna kysyi ja osoitti turpeikkoon kuopan toiselle reunalle.

Pienemmät nallenjäljet olivat pyöreämmät, selvästi etukäpälien jättämät. Painaumia oli sikin sokin siellä täällä. Edellisvuotisilla erauspentukaksosilla oli tapana leikkiä ruualla.

– Tiedä vaikka, Esko naurahti. – Tai jos on korpit tulleet jälkiruualle.

Esko kiersi vähän lähemmäksi haaskaa.

– Antaa tämän muhia. Laitetaan vaan vähän lisää tuoreempaa tarjolle.

Esko palasi mönkijälle, veti perävaunusta jääkoukuilla yhden köntän lohta mättäälle ja alkoi kirveellä pilkkoa sitä pienemmiksi. Johanna nappasi lohipilkkeitä koukkuun ja vei niitä sopiviin paikkoihin.

Sopiva paikka oli siellä, missä pakastekala ei näkynyt kojusta katsottaessa ja kuvattaessa. Mättäiden taukset, kivien kolot ja pienet supat olivat parhaita piilopaikkoja.

Tavallinen turisti ei niinkään välittänyt, vaikka pokkarikuvassa näkyi karhun lisäksi norjalaista lohta, mutta vakavissaan luontokuvaukseen suhtautuvat pitivät sitä isona mokana. Kuinka voisi esitellä kuvia villistä metsän kuninkaasta, jos se istui mukavasti valmiiksi tarjoillun pakastelohen vieressä?

Johanna jatkoi Kämpistä metsäautotietä kohti Tornia, Esko oikaisi suon laitaa Kalastajatorpalle.

Kummisetä työnantajana oli tavallaan aika hyvä juttu. Jos Johanna olisi tarvinnut vapaata johonkin itselleen tärkeään asiaan, olisi sitä varmasti saanut. Esko oli aina pitänyt häntä omana Pikku-Jossunaan, eikä tiukan paikan tullen oikein osannut kieltää mitään.

Toisaalta Eskon ei tarvinnut turhaan kainostella, vaan hän saattoi sanoa asiat niin kuin ne olivat. Kuten että kunkin kuvaajan kuvausjärjestelyt olivat ammattisalaisuuksia ja niistä ei puhuttu ulospäin. Tai että Kalastajatorpalle ei ollut tällä viikolla mitään asiaa, kuvausryhmä ei halunnut, että heitä häirittiin ja Esko hoitaisi ruokinnan kokonaan itse. Ja että pidä Jossu hyvä turvaväli niihin venakkopoikiin, ovat olleet erämaissa ties kuinka kauan eivätkä ole naista nähneetkään.

Toistaiseksi kuvausryhmän jäsenet olivat pysytelleet aika tarkasti omissa oloissaan pihanperän isommassa mökissä. Saksalainen pomo taisi olla aika tarkka vahtikoira ryhmälleen.

Torni oli nimensä mukaisesti muita kojuja korkeammalla, melkein kallioisen vaaran laella. Neljän hengen kojusta yksi kuvaussuunta aukeni vaaramaisemaan, kaksi muuta kallioiseen rinteeseen ja männikköön. Yleensä karhuakin nähtiin, mutta hyvällä tuurilla ahma saattoi tulla käväisemään. Korpit osasivat kyllä aina ottaa oman osansa tarjonnasta.

Kun lohet oli piiloteltu pitkin varvikkoa ja kallionkoloja Tornin ympäristössä, Johanna kilisteli taskustaan avainnipun ja avasi kojun ulko-oven salvan lukon.

Sisällä näytti siistiltä. Päällekkäin kerrostettujen kapeiden petipaikkojen patjat olivat paikoillaan eikä pöydällä tai penkeillä näkynyt ylimääräistä rojua. Tarkkailuaukoista paistava päivänvalo kuitenkin paljasti, että kesäyön hämärässä pöydälle oli sinne tänne läikkynyt tahroja.

Johanna pyyhki pöydän, lakaisi lattian ja kuivakäymälän ja tarkisti, että juomavesisäiliössä oli vettä. Torni oli valmis vastaanottamaan seuraavan yön arvovieraat. Hän starttasi mönkijän ja käänsi keulan kohti reittiä Rotkolle.

Bookmarks