Puhuttua Pohjois-Savon maakuntapäivänä Iisalamessa 15.8.2017

Puhujat valmistautuvat, vieressä Tiitus Hopia, nuori yrittäjä Varkaudesta. (Kuva Jari Sihvonen)

Hyvät pohjoissavolaiset, arvoisat maakuntapäivän juhlistajat

Kun etsii määritelmää sanalle savolaisuus, vaihtoehtoisia totuuksia on tarjolla paljon. Tietolähteestä riippuen savolaisuus on mielentila, elämäntapa, asenne, syntyperä, rikkaus, häpeä, jonkun lähteen mukaan jopa kertakaikkinen riemu. Kuuklatkaapa vaikka.

Minulla on tietysti savolaisuudesta kokemusperäistä tietoa, sillä elin lapsuuteni, paria ensimmäistä elinvuotta lukuun ottamatta, tuossa länsinaapurissa Kiuruvedellä, Honkarannan kylässä. Viänsin pienestä pittäen savvoo, pistelin mykyrokkoo mielhalulla, pi’in ihteeni umpsavolaesena enkä osannu savolaesuuttanj yhtään eppäillä.

Mutta noin kymmenvuotiaana tytöntyllerönä koin mahottoman järkytyksen, kun heräsin ajattelemaan todellista syntyperääni. Olin sen aina tiennyt, mutta ei se ollut pahemmin häirinnyt.

Kumpikaan vanhemmistani ei nimittäin ollut syntynyt Pohjois-Savossa, ei edes savolaisella kielialueella, tarkemmin ajatellen en minäkään.
Kylläpä kylmäsi: olinko ollut kaikki vuodet valesavolainen?

Mikä siinä, kipaisin kirjahyllystä kartaston ja aloin tutkia Suomen karttaa, että miten tämä nyt näin meni.
Äiti oli syntynyt Ilomantsin Möhkössä, piirsin oranssivartisella lyijykynällä karttalehdelle siihen isohkon rastin. Isä oli syntyjään Oulusta, sinne toinen lyijynharmaa ruksi. Otin kirjoituspöydän laatikosta kolmekymmentä senttimetriä pitkän puisen kouluviivoittimen ja vedin lyijykynällä suoran viivan Möhkö-rastista Oulu-rastiin. Ja homma oli sillä selevä. Huokasin helpotuksesta.

Siinähän se Kiuruvesi ja Honkarannan kylä oli kutakuinkin justiinsa lyijykynäviivan keskikohdalla. Savolaisuuteni oli erinomainen kompromissi.
En ollut pohjalainen, en ollut karjalainen, olinpa sitten edelleen ylpeästi savolainen, umpisellainen. Sitä ei voinut kukaan ottaa minulta pois.

Sitä paitsi viiva ja rastit karttalehdykällä osoittivat todeksi sen, minkä olin jo pienenä tyttönä vaistomaisesti ymmärtänyt. Pohjois-Savo on joka tapauksessa kaiken keskipiste.

Tänä vuonna, Suomen itsenäisyyden juhlavuonna, olen tavallaan palannut noihin lapsuuden hämmentyneisiin tunteisiin omasta taustasta ja suvusta. Samalla olen hieman yllättäen päässyt tutustumaan Suomen tasavallan syntyvaiheisiin syvemmin.

Isäni suku on siis Oulun seudulta. Isän isän isäni veli Eero Yrjö Pehkonen oli yksi niistä yhdestätoista senaattorista, jotka allekirjoittivat Suomen itsenäisyysjulistuksen säätytalolla Helsingissä 4. joulukuuta 1917. Eduskunta hyväksyi julistuksen 6. joulukuuta niukasti äänin 100 – 88 ja loppu on Suomen tasavallan historiaa.

Itsenäisyyssenaattoreiden suvut juhlistavat tänä vuonna monin tavoin sadan vuoden takaista julistusta. Miltei unohduksiin päässeet maan isät, yksitoista itsenäisyyssenaattoria, nostetaan uudelleen valokeilaan.
Heidän joukossaan Eero Yrjö Pehkonen.

Harva tietää, että Eero Pehkonen oli nimenomaan pohjoissavolaisten edustaja Suomen eduskunnassa. Hän tuli valituksi kansanedustajaksi kuopiolaisena, Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä vuosina 1914 ja -17. Tuo läntinen vaalipiiri oli suunnilleen sama kuin nykyinen Pohjois-Savon maakunta.

Eero oli syntyisin Ala-Temmekseltä Oulun eteläpuolelta. Agronoomi Pehkonen saapui tänne Iisalmeen 1905 Peltosalmen maanviljelyskoulun opettajaksi.
Kahden opettajavuoden jälkeen hän siirtyi Kuopioon, Kuopion maanviljelysseuran sihteeriksi ja konsulentiksi.

Eero kiersi ahkerasti maakuntaa neuvontatyössä. Hän kävi säännöllisesti esimerkiksi täällä Iisalmen maamiesseuran, Luoteis-Iisalmen maamiesseuran ja Kiuruveden maamiesseuran tiloilla ja kokouksissa. Karjanhoito oli hänen erityisalaansa. Hän innosti pitäjillä sonniyhdistysten perustamiseen, opasti tilallisia karjanjalostuksessa.
Eero oli perustamassa Kuopion karjanmyyntiosuuskuntaa, joka on sittemmin tunnettu nimellä Lihakunta, sekä Pohjois-Savon Meijeriliittoa ja vaikuttamassa täkäläisten osuusmeijereiden syntymiseen.

Käytännössä Eero tuli tutuksi lähes koko Pohjois-Savon maaseudun asukkaille. Maakuntareissulla hän saavutti luottamuksen, jolla hänet äänestettiin edustamaan Pohjois-Savoa Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäiville. Pohjoissavolaisilla oli siis antamiensa äänten kautta oma roolinsa siinä, että Suomen itsenäisyyttä ryhdyttiin päättäväisesti ajamaan.

Itsenäistymisen ajan senaatista, jota kutsuttaisiin nykyään nimellä hallitus, siitä on useimmilla mielikuva vanhojen arvokkaiden herrojen kokoonpanona. Arvokkaita herrat varmaan olivat, mutta tosiasiassa senaattorit olivat iältään varsin nuoria, heidän keski-ikänsä oli vain 44 vuotta. Eero Pehkonen oli toiseksi nuorin, allekirjoittaessaan Suomen itsenäisyysjulistuksen vain 35-vuotias, 5-vuotiaan pikkupojan isä.

Nuorin senaatin jäsen oli Oskari Wilho Louhivuori, joka on itse asiassa toinen Pohjois-Savoon kytkeytyvä itsenäisyyssenaattori. Sahanhoitajan poika Oskari Wilho Louhivuori, ennen nimensä suomentamista Oskar Wilhelm Lohtander, syntyi Kuopion maalaiskunnassa, Suovun kylässä. Suovulla olisikin juhlan paikka syyskuussa, kun itsenäisyyssenaattisuvut liputtavat Louhivuoren synnyinpäivän muistoksi.

Mutta takaisin Eeroon. Miten jäyhäksi ja vähäsanaiseksi kuvattu, pienikokoinen pohjalaispoika Pehkonen pärjäsi savolaisten kanssa? Ilmeisen hyvin, koska viipyi täällä vapaaehtoisesti toistakymmentä vuotta. Vaimo Saimi löytyi Kuopiosta, joten yhteinen kieli ja ymmärrys on täytynyt olla.

Eeron veljentytär Elsa Alikoski kertoi aikoinaan, että Eero oli kansan mies, joka tuli hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Eero oli itse kertonut, kuinka Savossa nuorena kierrellessään tottui siihen, että jos kysyi tietä jonnekin, piti samalla tyydyttää savolaista uteliaisuutta kertomalla mistä oli, minne meni ja millä asioilla. Joten: hän otti tavaksi lukea tällaisen rämsyn heti aluksi ja sitten kysyä tietä. Siinä jäi kuulemma savolainenkin sanattomaksi.

Kuvittelen mielessäni ja mielelläni, että Pohjois-Savon vuodet muovasivat pikkutarkkana ja totisena tunnetun Eeron huumorintajua ja luonnetta. Toisinaan se yllätti lähisukulaisetkin.

Elsa Alikoski kertoi myös, kuinka kerran joillakin merkkipäivillä heitä oli hevoskärryllinen lapsia tullut vanhempien mukana kylään Pehkosen tilalle Ala-Temmekselle. Eero oli silloin jo kuopiolainen senaattori. Hänen veljensä Jaakko keksi mielestään hyvän huulen ja kysyi pihalla:
Milläs torilla ei ajeta kärryillä? Kun ei kukaan lapsista keksinyt vastausta, sanoi Jaakko-veli: Tietysti senaattorilla!
Siihen Eero että ajetaanpas! Sieppasi muutaman lapsista kärryyn, veti sitä perässään ja laukkasi pitkin pihaa huutaen:
Näin sitä ajetaan senaattorilla!

Vaikka Eero Pehkonen oli aikalaistensa kuvausten mukaan vakavamielinen, ja hieman jäykkäkin, niin tykkään ajatella, että Iisalmen ja Kuopion reissulta tarttunut savolaisuus oli juuri se ripaus, joka teki hänestä helposti lähestyttävän, luotetun kansanedustajan ja senaattorin.
Sekoitus pohjalaista vakavuutta ja asiallisuutta sekä savolaista säpäkkyyttä, valmiutta reagoida tilanteisiin joustavasti, silti topakasti, mutkankin kautta omaa tavoitetta ajaen.
Ne tekivät hänestä miehen, joka ryhtyi kymmenen muun senaattorin kanssa itsenäisyyttä julistamaan. Vakavasti, asiallisesti, joustavasti tilanteeseen reagoiden, yhteinen tavoite mielessä.

Savolaisuus ei edellytä syntyperäisyyttä. Se on mielenlaatua, elämänasennetta, huumorintajua – tai mitä milloinkin tilanteessa savolaisuuteen vaaditaan. Tarpeen mukaan voi keksiä uusia ominaisuuksia ja niitä kuvaavia sanoja, sitähän se savolaisuus nimenomaan on.

Savolaisuus on tarttuvaa, se ei lähde pesemällä, liottamalla eikä päälle maalaamalla. Kun kerran on tartunnan saanut, se on ja pysyy. Jos yrittää savolaisuuttaan peitellä, se on ensinnäkin turhaa ja toisekseen mahdotonta. Jossain rakosessa kuitenkin levveempi iänne tai jovijaali mielenlaatu putkahtavat esiin.

Tänään pohjoissavolaisuutta ei peitellä, vaan päinvastoin. Se nostetaan näyttämölle ja pijetään hyvänä, ollaan siitä ylypeitä ja etennii ilosia.

Hyvää Pohjois-Savon maakuntapäivää meille pohjoissavolaisille ja kaikille teille, jotka olette tänään kepeän savolaisuustartunnan täältä mukaanne saaneet. Tapaamisiin seuraavana maakuntapäivänä ensi vuonna ja siitä vuosi vuoden perään aina uudelleen.