Jos päässä naksahtaa, se tietää yleensä huonoa.

Kun kirjailijan päässä naksahtaa, se tietää yleensä suunnittelematonta syöksyä keskelle tarinaa, joka tulvii ja rönsyilee ja jonka henkilöhahmot rynnivät toistensa ohi eturiviin kertomaan, mitä todella tapahtui.

Maakellari. Pimmeetä ja kylymää.

Ei auta soittaa omalääkärille ja kysyä, napsahtiko päässä jotain elintärkeää poikki, että jotta onko aihetta piipaa-autoon. Siinä ei auta muu kuin yrittää kuunnella, ymmärtää ja seurata mukana. Hyväksyä se tosiasia, että uusi tarina on alkanut synnyttää itseään.

Pitkänäperjantaina kuolema on tavallaan luonteva ajatusten aihe. Tänä pitkänäperjantaina ehkä enemmän kuin tavallisesti, kun on tullut viime aikoina pohdittua yllättäin poismenneen ja toisen, pitkään poismenoa tehneen ihmisen kuolemia.

Mutta äkkiä, häikäisevän aurinkoisena kevätpäivänä, kesken perunoiden lajittelun hämärässä kellarissa (kostean ja kylmän kesän jäljiltä perunoiden säilyvyys on ollut ennätyshuonoa ja pahentumaan alkaneet on kerättävä pois, että edes loput pysyvät syöntikelpoisina), päässä naksahtaa.

Yksi tietty kuolema selittää monta asiaa romaanihenkilöiden käyttäytymisessä. Siksi yksi ei lähde pois, vaikka voisi. Siksi toinen vaikuttaa katkeroituneelta. Siksi kevät tietää ilon ja uuden syntymän rinnalla surua ja menetystä.

Kaikki entiset henkilöhahmot ja muutama uusi tulokas haluavat kaikki heti yhtäaikaa näyttää, miten asiat heidän mielestään menivät. Eivät tunne toistensa kertomuksia, joten ajoittain kerronta on ristiriitaista. On vain valittava, ketä lopulta uskoo, kenen tarina on se, joka seuraavaksi kerrotaan totena.

Kellarissa muovihanskat upotettuna mädänhajuiseen pilaantuneeseen perunamössöön tajusin, kenen kanssa pitää pian keskustella, jotta ymmärrän henkilöiden kokemuksia paremmin. Mitä taustoja pitää penkoa, jotta tajuan, miten Jylhäsalmen kylästä kehittyi sellainen yhteisö kuin se omassa maailmassaan on.

Kepeän maalaisromantiikan taustalla saattaa olla pitkiä pohdintoja, synkkiäkin.

Valoa ja varjoa, pääsiäinen.