Kuva Petri Jauhiainen

Erkki katseli, kun Mari nosti muuripadan kannen lauteelle. Mari kauhoi kiehuvankuumaa vettä saaviin, lisäsi letkusta jääkylmää lähdevettä. Kokeili sormenpäillä, lisäsi vielä pari kauhallista.

Enimmät pölyt piti huuhdella pois ennen löylyyn menoa, niin heillä oli aina ollut tapana sanoa. Mari valeli itsensä kauhallinen kerrallaan. Hiukset, rinnat, käsivarret, kainalot, haaroväli edestä ja takaa, loppuvadillinen koko emännän päälle. Erkki olisi osannut järjestyksen unissaan.

Vastapestyn saunan hirret tuoksuivat lempeästi. Mari nousi ylälauteelle omaan päähänsä. Eivät kaikki noin sulavasti enää tuossa iässä, Erkki tiesi kyllä.

Mari pyöräytti pari napakkaa heittoa kiukaalle, sulki silmänsä ja antoi pehmeän löylyn silitellä.

Erkki huomasi, että koko nainen oli ohentunut, nahkaa jäi väljästi yli. Muistiko se syödä tarpeeksi?

Mari raotti silmiään ja katseli liekkien loimotusta. Erkki muisti, kuinka oli motkottanut, että lasiluukku olisi kiukaassa turhaa hienostelua. Mutta Mari piti päänsä, onneksi. Sen koommin ei syyspimeälläkään sytytetty valoja, oranssinhehkuinen lepatus riitti. Sitä jaksoi tuijottaa tuntisotalla.

Aikanaan oli mennyt vuosia, ettei saunottu kaksin. Pienin lapsista nukkui usein pukuhuoneen laverilla vilttiin käärittynä, kun muut saunoivat. Poika istui vadissa sininen pikkulaiva kaverina, tytöt keksivät leikit vaikka pesusienistä.

Erkin oli yhä vaikea uskoa, että tähän oli touhukkaista päivistä tultu. Jälkeenpäin katsottuna ihmiselo oli kovin lyhyt.

Mari heitti uudet löylyt, otsalle tikistyi ryppy. Miettikö hän, josko otti viimeisiä kertoja löylyä omin käsin joulukuntoon pestyssä saunassa. Erkki tiesi, ettei Mari halunnut kotoa mihinkään muuttaa. Oli aina puheltu, että niin pitkään kuin vain jalka nousisi.

Mari lisäsi pesään pari klapia. Ennen se oli ollut Erkin homma. Mari ojentautui ylälauteelle selälleen. Hyvin mahtui, lauteilla oli väljää.

Erkistä oli hyvä, että Mari piti joulutapoja yllä. Joulusiivous, piparitalo, kuusi tupaan, kaikki ajallaan.

Oliko hän muistanut tarpeeksi kehua Maria? Mitä vanhemmaksi tuli, sitä paremmin käsitti, kuinka paljon arki oli aina pyörinyt Marin jaksavien käsien varassa. Hän ei olisi selvinnyt yksin, ei ilman Maria.

Mari oli kerran lukenut naistenlehdestä, että joka päivä pitää sanoa että rakastaa. Tuli melkein riita, mutta hän antoi periksi Marin salamoiville silmille. Niin oli joka päivä sanottu rakastamisesta. Ei jäisi harmittamaan, että sanomatta jäi.

Mari pesi hiukset, harjasi nahkan, saippuoi ja huuhteli. Hujautti vadillisen sopivaa ja toisen letkukylmää vettä niskaansa.

Pukuhuoneessa hän oikaisi jäähdyttelemään laverille ja sulki silmänsä. Erkki laski hiljaa kätensä lepääjän kädelle, Mari värähti torkahduksessaan. Erkki nosti mieleensä muistoja.

Kohtaaminen juhannuslavalla, kihlajaisajelu Punkaharjulle. Lypsykahvit kahden kesken, yölliset uimaretket heinäaikaan, lakkareissu Kuhmoon.

Ylioppilasjuhlia, lastenlapsia, pilkkipäiviä kevättalven auringossa. Hiljaisia mutta väkeviä hetkiä pihasaunan lauteilla.

Sanaton onni herätä aamuun Mari kainaloon käpertyneenä. Kun et muuten herennyt kuorsaamasta, se tapasi mutista hymyssä suin. Kiersi kädet ympärille, että elä vielä nouse.

Pieni kyynel valui Marin silmäkulmasta, Erkki pyyhki sen varovasti pois. Hän oli niin paljosta kiitollinen, enempää ei olisi osannut elämältä odottaa. Se oli ollut täysi.

Mari huokaisi, heräili ja hymyili itsekseen. Hän siveli Erkin veistämää pukuhuoneen kädensijaa, kuin Erkin kosketus siitä vielä löytyisi. Reilussa vuodessa kipeä ikävä oli jo tasaantumassa lämpimäksi kaipaukseksi.

Mari seisahtui hetkeksi tähtien alle ennen kuin palasi tupaan, löylyhöyryt yhä jaloissa kiemurrellen.

Erkki katsoi Marin perään, levollisena. Mari oli aina osannut elää, iloita ja surra ajallaan. Mari pärjäisi kyllä. Hänen ei tarvitsisi olla huolissaan.

Himmeä höyrypilvi haitui saunan portailta aatonaaton pakkastaivaalle.