Kukkakuvioinen vanha osoitekirjani on hajoamassa liitoksistaan. Sidonta on rispaantunut, selkämyssuikale repsottaa irti ja kannessa paistaa aluspahvi. Olisiko aika hankkia jo uusi?

Teini-ikäisenä valikoin huolella viivoitetun kukkakantisen muistikirjan kotikylän kirjakaupasta ja tuunasin sen osoitekirjaksi merkkaamalla sivujen yläreunaan aakkoset, muutama sivu kullekin kirjaimelle. Sivukohtaisella aakkostamisella ei sitten ollut väliä, kunhan tiedot löytyivät oikeasta alkukirjaimesta.

Kirjaan on kertynyt ihmisiä ja opastusta heidän tavoittamiseensa viideltä vuosikymmeneltä. Yhtään nimeä tai numeroa ei ole pyyhitty näkymättömiin, vaan vanhentunut tieto on viivattu yli ja perään päivitetty uusi.

Osoitekirjaan on tallentunut monenlaisia elämänpolkuja. Jokunen yhteystieto on tismalleen sama kuin vuosikymmeniä sitten, hämmästyttävää kyllä. Joillekin kavereille on pitänyt aloittaa uusi sivu, kun entisen alareuna on tullut vastaan. Erään ystävän osoite on vaihtunut parikymmentä kertaa, reitti nykyiseen kotiin on kulkenut ainakin viiden kaupungin, kolmen ulkomaan ja muutaman parisuhteen kautta. Eräs lapsuustoveri on palannut perheen kanssa maailmalla tehdyn kierroksen jälkeen lähtöpisteeseensä, kotitilalle. Sukunimeä avioliiton tai muun syyn vuoksi vaihtaneet ovat seilanneet sivulta toiselle, yhdellä on menossa jo neljäs kirjainaukeama.

Sivujen vuosikerrostumista saa vihjeitä muistin selailulle, ja mieleen nousee tapahtumia, reissuja ja ihmisiä, joita ei enää vuosiin ole ymmärtänyt muistella. Jotkut merkinnät on ympäröity sulkeilla, joidenkin perässä on kalpea kysymysmerkki. Mihin he ovat kadonneet näköpiiristä? Enkö ole merkinnyt muutoksia, enkö koskaan saanut niitä? Muistanko edes, keitä ihmiset kaikkien nimien takana ovat?

Haurastuvilla lehdillä on tallessa myös heitä, jotka muistaa aina, vaikkei yhteyttä voi enää ottaa. Ukki, mummit, isosetä ja -täti, nuoruusystävä, entinen naapuri. Nimien viereen on kirjattu pieni risti ja päivämäärä, jolloin yhteystieto lakkasi olemasta. Siellä he silti ovat, elämäni muistiinmerkittävien ihmisten joukossa.

Tarkemmin ajatellen osoitekirjat taitavat olla miltei museoesineitä jostain viime vuosituhansilta. Yhteystiedot naputellaan nykyään puhelimeen tai sähköpostiin. Ja tarvinneeko niitä edes tallettaa, ainahan voi googlata.

Vanha osoitekirja tosiaan pysyy kasassa lähinnä uskon voimalla. Pitäisi kai hankkia uusi ja ehjä. Mutta. Ei kai uuteen voi merkitä edesmenneiden nimiä ja numeroita? Entä he, joiden yhteystieto on vanhentunut tai hukassa? Jos korvaan osoitekirjan uudella, kadotanko palasia elämästäni? Unohdanko lopullisesti lapsuusystävät, opiskelukaverit ja kesätyötuttavat, jotka ovat olleet sivuilla tallessa, kaiken varalta? Jokainen erivärisillä kynillä tehty merkkaus tarkoittaa muistoja, jotka menettäisin repaleisen kirjan mukana iäksi.

Uuden kirjan hankinta saa jäädä. Osoitekirja taitaa sittenkin olla enemmän kuin luettelo osoitteita. Ja onhan vanhassa vielä tilaa, tyhjiä, vaikkakin epävarmasti kiinni pysyviä sivuja. Laitan huolella liimaa revenneisiin kansipaperinnurkkiin ja teippiä selkämykseen, vilkaisen ohimennen sivujen ensimmäisiä, teiniaikaisella käsialla kirjoittuja nimiä. Heidät kaikki haluan sittenkin pitää mukanani.

(Savon Sanomat kesäkuu 2023)