Karhuvaaran uhri?

Saiko kirja hyvät arvostelut, kysytään silloin tällöin. Toisinaan voi vastata juu, toisinaan on myönnettävä, että eipä oikein. Että pyyhkeitä tuli, ei tykätty, ei ymmärretty. Samasta kirjasta saattaa vuoroin päästä vastaamaan molempia: toinen kiittää, toinen moittii.

Karhuvaaran uhrista on tupaan tullut sekä lunta että ruusuja. Ruusuosastoa on koottuna täällä.

Tuorein arvio Karhuvaaran uhrista on pääasiassa kielteinen. Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro oli mukana Vuoden johtolanka-palkinnon kolmihenkisessä raadissa ja arvioi vuoden 2015 dekkarisatoa kuvaavassa koosteessa Karhuvaaraa seuraavasti:

”Pisteet omaperäiselle aiheelle. Tämä on melko varmasti Suomen ja ehkä maailmankin ainoa dekkari, joka sijoittuu luontokuvauskeskukseen. Sellaiseen, jossa ihmiset voivat kopista kuvata haaskalle saapuvia karhuja.

Kustantaja ei juuri esittele Pehkosta, mutta veikkaan häntä kirjoittamisen harrastajaksi ja eräopaskurssin käyneeksi. Kirjoittaminen on amatöörin tasoa, mutta ei kuitenkaan kiusallisesti. Luen mieluummin Pehkosta kuin aika monta ison kustantamon nimikirjailijaa. Erästelyyn liittyvissä asioissa Pehkonen on selvästi asiantuntija.

Karhuvaarassa on tavallisten turistien lisäksi luontodokumenttia kuvaava ryhmä. Ohjaaja on saksalainen, apumiehet Venäjältä. Kirjan päähenkilöksi nousee reipas kesätyöläinen Johanna, jota Pehkonen seuraa pitkän kypsyttelyn aikana. Viimein päästään varsinaiseen juoneen, kun venäläismiehistä mukavin löytyy maastosta tapettuna. Poliisien tutkinnasta ei paljon kertomista ole, mutta Johanna törmää sattumalta jutun ratkaisuun ollessaan viemässä haaskoja metsään.

Simppeli juoni pisti miettimään, että mihin tässä kirjassa tarvittiin koko dekkarijuonta. Onko dekkaribuumista enemmän haittaa kuin hyötyä? Pehkonen nimittäin kuvaa omalla tavallaan ihan mielenkiintoisesti kaupallisen luontokuvauksen eri puolia ja hyvinkin mielenkiintoisesti tv:n luontodokumenttien taustalla olevaa menettelyä, jota voisi huijaukseksikin kutsua. Eikö tässä olisi ollut ihan riittävästi asiaa romaaniin? Nyt yhdentekevä rikosjuoni katkaisee oleellisemman osan kirjasta.”

(Linkki koko koosteeseen: Hirvasnoro Kansan Uutiset)

Karhuvaaran uhri ei tosiaankaan vakuuttanut arvioitsijaa tyylillään ja laadullaan, harmi.

Hirvasnoro esittää heti alkuun arvelunsa kirjoittajan taustasta. Hieman vikaan menee, joten varmuuden vuoksi tarkennus tässä: en harrasta metsästystä, eräretkeilyä tai luontokuvausta, en ole koskaan käynyt eräopaskurssia enkä aiokaan käydä. Heh, itse asiassa en ole koskaan käynyt edes luontokuvakeskuksessa, mutta taustatutkimuksesta tykkään.

Tietenkin on luotettava siihen, että raadeissa arvioidaan teoksia tekstien eikä kirjoittajien taustojen kautta, niin kuin Hirvasnoron arviosta saattaisi ymmärtää. Jos taustalla olisi niin paljon painoa, faktat voisi ehkä tarkistaa vaikkapa googlettamalla?

Ai että tuleeko paha mieli, kun arvostelija ei tykkää? No ei tule, hetkellinen harmistus vaan. Kirjailijana ei voi lähteä sille tielle, että pyrkisi kirjoittamisellaan kaikkia miellyttämään. Tekstin laatua on joka tapauksessa kirja kirjalta ja vuosi vuodelta parannettava. Hyvin tehdystä kirja-arviosta on siinä konkreettista apua. Kirjailijan kannalta hyvässä arviossa kritiikki on perusteltua ja kirjoitettu selkeästi, ei vain yleisluontoisilla toteamuksilla, vihjaillen, kryptisesti tai väärien faktojen pohjalta.

Suurin murheen aihe kirjailijoille on kirja-arvostelujen suhteen se, että niitä julkaistaan yhä vähemmän. Moni kiinnostava teos jää kokonaan piiloon, eikä kirjailija saa asiantuntevaa palautetta työstään, kun tilaa arvioille ei vain ole.

Hmm, toivottavasti tämä kommentti ei ole amatöörin tasoa (ainakaan kiusallisesti).