RSS Feed

Raakatekstistä julkaisuvalmiiksi

0

Mitä tekstille tapahtuu ensimmäisen koneelle ryöpsäytetyn raakaversion ja valmiin julkaistavan käsikirjoituksen välissä? Tähän monimutkaiseen kysymykseen yritän seuraavassa löytää vastausta. Varoitus: juttua on piiiiiitkästi.

Raakatekstillä tarkoitan tässä käsittelemätöntä, ensmmäisen kirjoituskerran jälkeen koneen tiedostolle tallentunutta tekstiä.

Palapelikirjoittaja

Kirjoitan kirjaa yleensä palapelinä: ensimmäisenä ne kohtaukset, jotka ovat mielessä valmiimmiksi syntyneet. Samoin mieltä kutkuttavimmat tai jännittävimmät tai hauskimmat kohtaukset kirjoitan heti aluksi. Esimerkiksi rikosromaaniin Karhuvaaran uhri kirjoitin ensimmäisenä yhden luvun lopullisen kirjan loppupäästä, pelottavan ja ällöttävän kohtauksen, jossa päähenkilö pelastuu pulasta juuri ja juuri.

Jatkan tekstiä eri kohdista sen mukaan, mikä on valmiiksi ajateltu. Vasta kun raakatekstistä on jo syntynyt ehkä noin puolet, siirryn järjestelmällisemmin kirjoittamaan tarinaa kronologisesti, kirjoitettujen kohtausten väliin jääneitä aukkoja täydentäen.

Itse kirjoitussessiossa en juuri sensuroi tai muokkaa tekstiä, vaan kirjoitan sen aika kontrolloimattomasti. Toisaalta tietysti pyrin samalla mahdollisimman valmiiksi mietittyyn ja valmiiseen tekstiin. Niin että ei se ehkä ihan täysin kontrolloimatonta kuitenkaan ole.

Olen tällä tekniikalla kirjoittanut viisiosaisen nuortenkirjasarjan ja aikuisille suunnatun rikosromaanin sekä novelleja. Nykyään kirjoitan aina palapeliä, tekniikka on muotoutunut kirjoja kirjoittaessa ja luotan siihen täysin. En siis hätäile, vaikka tarinasta puuttuisi vielä isojakin elementtejä, kuten alku, loppu tai keskeinen käänne. Ne syntyvät palapeliä kootessa ja kirjoittaessa.

Koneella kirjoittaja

Kirjoitan koneella oikeastaan kaikissa työvaiheissa. Käsin kirjoitettu pitäisi kuitenkin siirtää koneelle, ei siinä olisi mieltä. Toki teen muistiinpanoja kynällä silloin kuin en ole koneen ääressä.

Tiedostoja: tarina, henkilöt, ideat, luvut, poistetut...

Tiedostoja: tarina, henkilöt, ideat, luvut, poistetut…

Teen koneelle myös luettelon ja kuvailun henkilöhahmoista, listan kirjan luvuista ja niiden tapahtumista pääkohdittain, sekä varsin sekavan ideapaperin, jolle kirjaan koko prosessin ajan kaikki mieleen tulevat ideat ja ajatukset. En karsi ideoita vielä muistiin kirjoittaessa vaan vasta myöhemmin. Loppupuolella kirjoittamista ja muokkaamista teen myös tarkistuslistaa: mitä pitää vielä valmiintuntuisesta tekstistä tarkistaa.

Tulostan käsikirjoitusta muutamaan kertaan ennen lopullisen version valmistumista. Tulosteeseen teen merkintöjä kynällä, osa pelkkiä pilkunviilauksia, mutta myös pidempiä jopa useamman kappaleen mittaisia lisäyksiä. Teen ensin merkinnät esimerkiksi lyijykynällä, ja käytyäni koko nivaskan läpi muokkaan ne muutokset tekstitiedostoon. Luen pian saman jo merkatun tulosteen uudelleen ja teen lisämerkintöjä vaikkapa sinisellä kynällä, taas korjailen tiedostoa. Lopulta voi olla jopa kolmen- tai neljänvärisiä merkintöjä yhdessä tulosteessa, sitten se on jo aivan liian sotkuinen ja tekstitiedosto niin erilaiseksi muokattu, että tuloste joutaa paperinkeräykseen. Säilytän tosin niitä yleensä epämääräisessä pinossa kirjan lopullisen käsikirjoituksen hyväksymiseen saakka, jotta voin tarvittaessa jäljittää muutoksia jälkikäteen. En silti taida koskaan tehdä niin. Jatkan muokkaamista taas koneella, kunnes kokonaisuuden hahmottamiseksi ja ulkopuolisen näkökulman saamiseksi tulostaminen tuntuu taas hyödylliseltä.

Kohtausjärjestys elää

Saatan kirjoittaa kohtauksia tai lukuja heti tekstiä tuottaessani tiedostoon alustavassa järjestyksessä, mutta en edes pyri vielä lopulliseen järjestykseen. Järjestelen niitä jatkuvasti kirjoittamisen edetessä, mutta ison tarkastelun ja tuuminnan paikka on koko raakatekstin valmistuttua. Silloin alan hakea lopullista järjestystä, vaikka tiedän, että se vielä tekstiä muokatessa elää.

Joskus kirjoitan vaikka vain talteen dialoginpätkiä jostain kohtauksesta. Yleensä kirjoitan kokonaisen kohtauksen (joka usein on myös yksi luku) kuitenkin alusta loppuun. Myöhemmin saatan lisätä alkuun jotain. Tai jonkun tarvittavan lopun. Tai yhdistelen kaksi kohtausta yhteen. Tai jaan yhden kohtauksen kahdeksi erilliseksi. Joskus lukujen paikka on voinut vaihtua vielä kustannustoimittajan lukukierroksenkin jälkeen.

Raakaa ja kypsempää sekaisin

Osa raakatekstistä on sellaisenaan melko valmista, pelkästään kappalejakoja ja välimerkkien viilausta vailla, etenkin jos se on etukäteen hyvin valmiiksi mietittyä. Suurin osa on kuitenkin sellaista, jota korjailen vielä lausetasolla. Tosin ei sitä voi erottaa toisistaan, milloin muokkaa tekstiä sanatasolla, lausetasolla tai lukutasolla. Aina samalla puntaroi kokonaisuutta ja sen pienempiä osasia yhtä aikaa.

Kirjoittaessa on aina varmaan alitajuisesti pyrkimys mahdollisimman valmiiseen tekstiin, sehän on laiskan ihmisen tavoite, että mahdollisimman vähällä vaivalla pääsisi. Mutta kyllä sen samalla tietää, ettei teksti missään nimessä heti valmista ole. Se on minulle ihan ok, ei aiheuta sen kummempia tuntemuksia, se kuuluu tähän hommaan. Tarkoituksella en kuitenkaan kirjoita huonoa keskeneräistä kieltä tai tekstiä, vaikka saatan esimerkiksi ohittaa kohtauksen osan tai kappaleen kommentilla ”lyhyt dialogi ottelusta”, ”huoneen kuvaus” tms.

Kirjoitusvirheet siivoukseen heti

Kun otan koneelle ryöpsäytetyn raakatekstin käsittelyyn, ensimmäisenä korjaan oikeastaan tekstin oikeinkirjoitusta, mutta jo samalla lauseiden sujuvuutta ja sitä kokonaisuutta. Kaikki kirjoitusvirheet korjaan heti ja välimerkit laitan oikein, samoin vuorosanojen merkkaaminen on tärkeää, niiden pitää olla selkeitä.

Käytän vuorosanaviivoja, en lainausmerkkejä. Ne ovat sujuvammat lukea ja kirjoittaa, ne miellyttävät visuaalisesti minua enemmän, rytmittävät tekstiä kauniimmin.

Vaikka kirjoitusvirheitä kuinka korjaa, aina löytyy joku virhelyönti vielä ihan viimeisellä tulosteen lukukierroksella ennen kuin laitan lopullisen käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, usein vielä taiton oikoluvussakin jotain.

Minulle välimerkkien käyttö on tärkeää, rytmitän niillä kieltä ja kirjoitan ne yleensä paikoilleen heti ensimmäiseen raakaversioon. Esimerkiksi vuorosanaviivat kirjoitan heti eka kirjoittamisella. Johtolauseet saatan kuitenkin kirjoittaa kohdilleen vasta tekstiä muokatessa, kun näkee, kuinka paljon ja mihin kohti niitä tarvitsee, jotta dialogi on ymmärrettävä. Puhujakin voi vielä vaihtua. Myöhemmin korjailen ja lisäilen välimerkkejä muokkausvaiheessa.

Kun teksti alkaa olla oikeinkirjoitettua ja lausetasolla sujuvaa, kappalejaon tekeminen tasalevyiseen tekstipötköön on minulle omituisen tärkeä vaihe. Se on ikään kuin eräänlainen kynnys, että nyt teksti on lausetasolla ok, kerronta sujuvaa ja ymmärrettävää, vuorosanamerkinnät valmiit ja siirrytään seuraavaan vaiheeseen, kappaletasoon ja tekstin rytmittämiseen. Se on minulle myös visuaalisesti tärkeää, nähdä ja hahmottaa teksti jaoteltuna kappaleisiin. Silloin hahmotan koko tarinan kaikkien lukujen ja koko kirjan tasolla selkeämmin. Kieli ja kerronta rytmittyvät sillä tavoin kuin haluan, se on erityisen tyydyttävää.

Alkulauseista hiottuihin

Verrattuna ekaversion lauseita lopullisiin ainakin oikeinkirjoitus on kohdillaan. Poistan tekstistä melkein kaikki lauseenvastikkeet, jos niitä on sinne ekaversioon tullut, ne eivät ole minun tyylilleni luontevia. Eivät siis kuulu tyyliini ja kieleeni, jolla kirjoitan. Lauseet saattavat lyhentyä osiksi tai yhdistyä toisiin pidemmiksi, niin että ovat ymmärrettävämpiä ja rytmi parempi.

Dialogia, kerrontaa, kuvailua

Nykyään dialogin, kerronnan ja kuvailun vuorottelu ja rytmi tulevat tekstiini luontevasti. Ihan ensimmäisessä nuortenkirjassa HyväUni piirsin oikein kaavion, johon merkkasin luvuittain kaikki. Siitä hahmotin, missä kohden mitäkin on liikaa ja mitä uupuu, lukijan viihtyvyyttä ajatellen.

Kirjoittaessa ajattelen kyllä tietoisesti, että esimerkiksi tämä turhanpitkä dialogi pitää nyt katkaista lyhyellä kuvauksella tai ulkoisilla huomioilla. Tai että ottelun kuvaus on nyt liian pitkään ollut selostamista ja siirrän jonkun tapahtuman henkilöiden dialogiin. Saatan siis vaihtaa tapahtuman dialogiin tai toisinkin päin, jotta tekstin rytmi pysyy viihdyttävänä ja helppolukuisena.

Koen, että mikäli kohtauksessa on useampia henkilöitä kuin yksi, jokaisessa luvussa on oltava dialogia, kerrontaa ja kuvausta. Jos henkilö on yksin, hänen ajatuksensa tai niistä kertominen voi toimia dialogin tavoin.

En lue tekstiä ääneen missään työvaiheessa. Mutta näen usein tapahtumat kuin elokuvana tai kuulen puhujien äänet, kirjoitan mitä he sanovat. Kun muokkaan tekstissä vuorosanoja, unohdan entiset puheet saman tien ja kuulen vain uudet.

Rikkaampaa kieltä

Kun rikastutan tekstiä, niin esimerkiksi johtolauseista mietin, kannattaako ”sanoi” korvata jollain muulla ilmaisuvoimaisemmalla verbillä. Liikaa ei siinäkään kannata erikoisia ilmauksia käyttää, ne eivät välttämättä ole kovin sujuvia. ”Sanoi” on neutraali, sitä lukija ei lainkaan huomaa, eikä ole tarkoituskaan.

Liikkumista ilmaisevissa verbeissä yritän pitää vaihtelua yllä, etteivät kaikki esimerkiksi jääkiekkoharkoissa vain luistele, kun voi myös liukua, kiihdyttää, kaartaa, edetä, potkia, jarruttaa, rynniä, tempoa jne.

Mietin usein sanoille vaihtoehtoja, synonyymeja tai paremmin kyseistä asiaa kuvaavia. Esimerkiksi sivuhenkilöt joutuu usein luonnostelemaan muutamalla sanalla, adjektiivilla ja/tai substantiivilla, ne pitää silloin valita huolellisesti.

Kielen vaihtelua

Pyrin kirjasta tai lajityypistä riippumatta kirjoittamaan helppolukuista mutta kieleltään rikasta tekstiä, esimerkiksi selkeitä lauserakenteita. Nuortenkirjoissa käytän tietysti dialogissa nuorekkaampaa kieltä kuin aikuisten kirjoissa. Aikuisille kirjoittaessa lauseet ovat jonkin verran monipolvisempia ja sanasto monipuolisempaa. Luulen, että oma tyylini näkyy silti kohderyhmästä riippumatta, kai sitä voisi kirjoittajan omaksi ääneksikin kutsua.

Karsintaa, karsintaa

Kun aloitan ensimmäisen tekstiversion käsittelyn, poistelen paljon turhia sanoja. Tyypillisimpiä poistettavia ovat tilkesanat ”kyllä, vielä, jo, joskus, kuitenkin, ainakin”, joiden annan sen kummemmin miettimättä tulla mukaan ekaversioon.

Poistan turhia lauseita, jotka eivät ilmaise mitään oleellista tai eivät vie tarinaa eteenpäin. Usein olen kai vain yrittänyt olla jotenkin nokkela, mutta se näyttää myöhemmin tarkasteltuna teennäiseltä. Näihin kustannustoimittaja myös puuttuu hanakasti, mikä on hyvä juttu. Itse näitä turhia lauseita hyvänkin tekstin lomassa en aina huomaa.

Saatan itse tai kustannustoimittajan ehdotuksesta poistaa kohtauksesta tai luvusta jotain osia ja tekstinpätkiä, jos niillä ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä, vaan ovat turhaa täytettä tai rönsyilyä. Kun jotain poistaa, usein joutuu poistamaan jotain siihen liittyvää muualtakin, joten poistojen vuoksi täytyy koko tekstiä käydä sillä silmällä taas läpi.

Kustannustoimittajan ehdotukset poistoista eivät ole pakollisia, vaan aina tarvittaessa neuvotellaan. Kirjassa Punaviiva (2012) kustannustoimittaja ehdotti kokonaisen luvun poistamista liian epäuskottavana. Minusta se oli kuitenkin yksi kirjan mieleenpainuvimmista kohtauksista, enkä poistanut sitä. Myöhemmin osoittautui, että nuoret lukijat kokivat samoin kuin minä. Onneksi pidin pääni, vaikka yleensä uskon ja luotan kustannustoimittajan näkemykseen.

Teen aina koneelle myös tiedostoa ”poistetut”, johon laitan talteen kaikki lausetta tai paria pidemmät poistot. Joskus tiedän jo valmiiksi, että tätä käytän seuraavassa kirjassa. Joskus nappaan pätkän takaisin tekstiin johonkin toiseen kohti. Usein ne jäävät käyttämättä, mutta ovat varulta tallessa.

Läpikirjoittaminen on muokkaamista

Läpikirjoittaminen tarkoittaa minulle, että luen tekstitiedostoa näytöllä ja muokkaan sitä samalla. En osaa tarkalleen sanoa, montako kertaa läpiluen ja läpikirjoitan tekstin, koska teen sitä myös pienemmissä pätkissä, palaten tarvittaessa eestaas, ajatusten ja ideoiden rönsyilyn mukaan.

Yleensä ennen uuden kirjoituspäivän työn aloittamista luen edellisen päivän tekstiä joko kokonaan tai ainakin osittain ja jo siinä muokkailen tekstiä hieman, esimerkiksi oikeinkirjoituksen korjaan ja välimerkit laitan. Näin pääsen sisälle tarinaan ja sen maailmaan ja saan otteen kielestä ja rytmistä. Tietysti myös osaan jatkaa tarinaa, kun edelliset kirjoitetut tapahtumat palautuvat mieleen. En silti välttämättä kirjoita suoraa kronologista jatkoa edelliselle kirjoitetulle kohtaukselle, saatan kirjoittaa palapelistä jonkun toisen kohdan.

Läpikirjoituksissa tekstiin tulee mukaan kokonaan uusia elementtejä: juonenkäänteitä, kohtauksia, joskus jopa henkilöitä, jos se on tarpeen. Siinä on niin syvästi sisällä tekstissä ja asiat yhdistyvät toisiinsa. Osa keskeisistä yhteyksistä tai ratkaisuista syntyy vasta läpikirjoittaessa. Siinä tajuaa, että niinhän se onkin, tämähän johtuu tuosta jutusta jne.

Kokonaisen tekstin luen läpi ilman että samalla muokkaan sitä vasta kun tulostan sen ensimmäistä kertaa. Näitä tulostuksia teen yleensä nuortenkirjoissa kolme, joskus jopa neljä. Rikosromaanissa (jota kirjoitin monta vuotta) kierroksia on ollut enemmän, en osaa edes tarkalleen sanoa montako.

Esilukijat apuna

Kustannustoimittaja lukee tekstin siinä vaiheessa kun se on mielestäni ensimmäistä kertaa valmis. Juuri sillä hetkellä en pidä tarpeellisena tehdä siihen muutoksia, vaan se vaatii lepäämistä, ennen kuin viimeistelen aivan loppuun. Mutta kaikki oikeinkirjoitukset, kappale- ja lukujaot pyrin siihen saamaan aivan valmiiksi, kustannustoimittajan kommentit koskevat yleensä enää suppeammin tekstin sisältöä, esim. juonen loogisuutta tai tyylillisiä huomioita.

Nuorin tyttäreni lukee nuortenkirjojen käsikirjoitukset vielä kustannustoimittajan jälkeen tai samoihin aikoihin. Hän kommentoi nuoren näkökulmasta esimerkiksi dialogia ja tunteita. Esimerkiksi muutin vuorosanoissa sanan kännykkä sanaksi puhelin, kun tytär kommentoi, että tuota sanaa käyttävät vain keski-ikäiset.

Nuortenkirjasarjassa on päähenkilö, joka pelaa pöytätennistä ja jolla on sääriproteesi. Ne luvut, joissa nuo asiat ovat esillä, lukee läpi kansainvälisen tason pöytätenniksen huippupelaajamies, jolla on itselläänkin sääriproteesi. Hän kommentoi etenkin pöytätennikseen liittyvää sanastoa ja pelin kulkua, mutta myös sääriproteesin käyttöön liittyviä käytännön asioita.

Nuori naisurheilija, jolla on reisiproteesi, lukee ja kommentoi ne osiot, joissa proteesista tai ihmisten suhtautumisesta nuoreen proteesin käyttäjään kerrotaan.

Rikosromaanissa Karhuvaaran uhri on keskeisenä aiheena luontokuvaus ja siihen liittyvät eettiset kysymykset. Puolisoni on valokuvaaja, joten hän luki välillä käsikirjoitusta nimenomaan teknisten seikkojen oikeellisuuden ja luontokuvauksen kannalta. Muita kirjoja hän ei ole lukenut, nuortenkirjoista ei yhtään edes valmiina.

Nykyään muita esilukijoita ei ole. Vielä ensimmäisiä kirjoja luetutin jollain muulla kirjoittamisen harrastajalla tai ohjaajalla. Luotan omaan näkemykseeni kirjoittamisessa, mutta asiatiedoissa turvaan sujuvasti asiaa paremmin tunteviin esilukijoihin.

Aikaa kuluu

Rikosromaani Karhuvaaran uhrin ensimmäisistä tekstiryöpyistä lopulliseen käsikirjoitukseen meni varmaan viisi vuotta, alkuidea syntyi jo aiemmin.

Nuortenkirjoista 2015 ilmestyvä Voittolaukaus syntyi nopeimmin. Ensimmäiset raakatekstit kirjoitin marras-joulukuussa 2014 ja lähetin kustannustoimittajalle ensimmäistä kertaa valmiin version jo helmikuun 2015 alussa. Muokkaan käsikirjoituksen lopulliseen muotoon maalis-huhtikuussa ja palautan kustannustoimittajalle täysin valmiina huhtikuun loppuun mennessä. Mutta tähän on huomautettava, että koska kyseessä on viisiosaisen sarjan viimeinen kirja, sen suunnittelu on käytännössä alkanut jo seitsämän vuotta sitten, vaikka konkreettinen kirjoitustyö näyttää päällisin puolin lyhyeltä. Periaatteessa voisi sanoa, että olen tehnyt Voittolaukausta seitsämän vuotta.

Sarjan muut osat (Aloituskiekko 2011, Punaviiva 2012, Vieraskentillä 2013, Ketjukaverit 2014) kirjoitin yleensä raakatekstinä syksystä vuodenvaihteeseen, muokkasin tekstin alkuvuodesta, lopullinen versio lähti kustantajalle huhtikuussa, taittoversio tuli kustantajalta luettavaksi kesäkuun alussa ja kirja putkahti painosta heinäkuussa.

Kivaa ja ei niin kivaa

Muokkaaminen on minulle kirjoittamisen paras työvaihe. Silloin on jo valmiina tekstimöykky, josta pääsee muovaamaan sopivanmuotoista tavaraa, hiomaan, pienentelemään ja suurentelemaan sieltä täältä. Kun raakatekstivaihe on tehty alta pois, pääsen vasta kunnolla nauttimaan kirjoittamisesta, muokkaaminen on kuin eräänlaista itsensä kanssa pelattavaa älypeliä.

Fontit ja värit

Käytän raakatekstiä tuottaessani ja tekstiä muokatessani melkeinpä aina vanhan kirjoituskonetekstin näköistä Courier New –fonttia. Se on konstailematon ja helppolukuinen, koossa 10 sitä mahtuu yhdelle liuskalle ja näytölle pitkästi. Kirjoitus- ja muokkausvaiheessa pidän rivivälin pienenä, usein 1, jotta tekstiä mahtuu näkyviini mahdollisimman palon. Vaihdan kustantajan toivomaan 1,5 riviväliin vasta kun kässäri on valmis ja lähetän sähköpostissa. En käytä eri fontteja saman tekstin sisällä.

Sen sijaan käytän eri värejä merkkaamaan tesktissä eri asioita. Usein punainen lyhyt kommentti esim. ”muuta asiaa” voi tarkoittaa että tähän keskusteluun pitäisi saada joku toinenkin olennainen aihe, ettei jää liian tyngäksi. Sininen tarkoittaa ideatiedostossa ja tarkistuslistassa, että tämä juttu on jo tsekattu, ei tarvitse enää katsoa.

Keskeneräisessä käsikirjoituksessa laitan luvun numeron perään lyhyen sanaluettelon siitä, mitä tässä luvussa tapahtuu, sen luettelon väritän usein myös siniseksi, ettei sotkeudu varsinaiseen kerrontaan.

Miten ja missä kirjoitan

Yleensä kirjoitan kotimme yläaulassa, pöytäkoneella pienen työpöydän ääressä. Laskutilaa ei pöydällä juuri ole, se on katettu paperi- ja vihkopinkoilla, suurin osa lehtijuttujen jäljiltä. Kesällä olen kirjoittanut matkaveneessä läppärillä, joskus ulkona grillikatoksessa.

Kirjoitussessioiden pituus vaihtelee tilanteen ja päivän muun ohjelman mukaan. Jos ei ole muuta kuin kirjoitustyötä, sitäkin on usein monenlaista kirjan kirjoittamisen lisäksi, esimerkiksi kolumnia tai lehtijuttua tekeillä. Saatan kirjoittaa kirjan raakatekstiä parikin tuntia tauotta, pienin tauoin ja isommin ruokatauoin koko päivän, vaikka 8-10 tuntia. Yleensä kuitenkaan en työskentele niin pitkään, tekstin laatu kärsii.

Tekstin muokkaamista voi tehdä hyvinkin pienissä vaikka 10 minuutin erissä, jos siltä tuntuu tai aikataulu sanelee niin. Raakatekstin tuottamiseen on varattava enemmän aikaa kerrallaan. Perheellisellä työtä rytmittävät enemmänkin arjen aikataulut kuin kirjoittamisen tarpeet.

Minulla ei ole itse laadittuja sääntöjä kirjoittamiselle, paitsi että työhön on ryhdyttävä. Teen itselleni sen kummemmin ajattelematta tietynlaisia dead-lineja, esimerkiksi että nuortenkirjan käsikirjoitus on lähetettävä kustannustoimittajalle tammikuun loppuun mennessä, vaikka kustantaja ei sitä vaatisikaan. Itse asetetut aikarajat pitävät kiinni työssä, lykkääminen hamaan tulevaisuuteen ei käytännössä johda kirjoittamiseen.

Jos aloitan päivän kirjoittamista eka kertaa, katson ensin sähköpostit ja facebook-viestit, haluan saada hoidettavat asiat alta pois tai ainakin selvästi suunniteltua, milloin niihin tartun. Myös muutaman seuraamani blogisivun käyn tarkistamassa.

En käytä taustamusiikkia, kotona on yleensä aina jotain taustaääniä. Yleensä ne eivät häiritse, vain joskus pyydän hankalassa kirjoitusvaiheessa hiljaisempaa radioääntä tms. Viihdyn ja uppoudun kirjoittamiseen mielellään myös hiljaisuudessa, se ei haittaa keskittymistä. En juuri kuuntele tai kuule mitään kirjoittaessa. Muokatessa voin joskus jopa osallistua keskusteluun sivuhuomioilla.

Milloin se on valmis?

Lopullisesti valmiissa tekstissä on lukujako ja kappalejako kohdillaan, ei kirjoitusvirheitä. Tarina etenee loogisesti, teksti on sujuvaa ja tasalaatuista, kaikki langanpäät solmitaan johonkin, eikä ilmaan jää roikkuvia pätkiä. Selkeä alku, huippukohtia ja loppu. Ei ylimääräisiä rönsyjä eikä toisaalta vaivaavia aukkoja.

Valmiissa on loppufiilis, tunnetila, joka jää lopussa lukijalle. Nuortenkirjoissa se on minulla aina joku myönteinen fiilis.

Oma ääni?

Oma ääneni on helppolukuinen teksti, pieni humoristinen ote vakavassakin asiassa. Sujuva dialogi, jossa epäilemättä kuuluu itäsuomalainen poljento, vaikka se yleiskielistä olisikin. Jonkinlainen myönteisyys ja humoristisuus. Kieli on tosiaan helppoa, esimerkiksi lauseenvastikkeita ei juuri ole eikä hirveän pitkiä ja monipolvisia lauseita. Sanavalinnat ovat kuitenkin monipuolisia.

0 comments »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Bookmarks