Vai on lasten altistaminen nokkosen pistoille julmaa ja vastuutonta? Ei suinkaan, vaan perheyhteyttä vahvistavaa ja varsin kasvattavaa, kaikille.

Vanhempi voi onnitella itseään, jos lasten leikkipaikan lähellä on nokkosia.

Nokkonen esitellään lapselle ja kerrotaan, mitä pisto aiheuttaa: kirvelyä, poltetta ja harmia. Ei pelotella keksityillä kauheuksilla. Annetaan asian olla ja toivotaan, että lapsi on riittävän utelias kokeillakseen.

Kun niin käy, aikuinen on valmistautunut, ei hermostu, eikä hätäile. Ihan ekaksi hän lohduttaa lempeästi ja rauhallisesti. Lapsesta tuntuu, että aikuinen välittää ja haluaa hänen parastaan. Aikuinen saa tuntea itsensä hyödylliseksi ja osoittaa välittämistään.

Lapsi kokee, että aikuisen puoleen voi kääntyä ja lohtua saa, vaikka olisi toiminut vastoin aikuisen nimenomaista neuvoa. Lapsi alkaa aavistella, että aikuinen oikeasti tietää mistä puhuu antaessaan neuvoja, häntä kannattaa kuunnella. Näitä kokemuksia kannattaa kerätä hyvissä ajoin ennen murkkuikää – silloin tällaisen luottamuksen rakentaminen on jo myöhäistä.

Aikuinen oppii samalla sietämään sitä, että lapseen sattuu ja on paha mieli – ja siitä huolimatta molempien elämä jatkuu ja arki palaa ennalleen. Varmaa on, että vanhempana joutuu kestämään paljon suurempia ja hitaammin ohimeneviä kipuiluja lapsen ja nuoren kasvaessa. Kokemusta kannattaa hankkia ajoissa.

Lohdutusta jatketaan kertomalla, että tuska kestää vain tietyn ajan ja loppuu sitten. Kun niin oikeasti käy, lapsi huomaa taas, että aikuisen sanaan voi luottaa silloinkin, kun sattuu ja itkettää.

Aikuinen on valmiiksi selvittänyt faktat ja pääsee pätemään tiedoillaan. Hän kertoo polttiaiskarvojen rakenteesta ja muurahaishapoista, samalla voi puhella polttomurkuista. Parhaimmillaan voi syttyä into tutustua tarkemmin lähiluonnon ihmeisiin, esimerkiksi kasveja siis voi ja kannattaa tuntea. Jos pieni ihminen ei mielenkuohuissa innostu, opeteltuja faktoja ei kannata unohtaa, ne saattavat vielä putkahtaa kysyttäviksi.

Ikävät tuntemukset ja tunteet nimetään, jotta niistä osataan puhua toistekin. Lapsi hoksaa hiukan teon ja seurauksen periaatetta, ja että hän voi itse vaikuttaa hyvinvointiinsa.

Jos lapsi vastoin odotuksia kuitenkin uskoo aikuisen sanaa eikä koske nokkoseen, hyvä juttu. Siitä huolimatta faktoilla voi päteä, ilman kirveleviä kokemuksia. Näiden oppien hankkimiseen on sitten vain keksittävä joku muu keino.

Mikäli jälkikasvu osoittautuu nokkoselle yliherkäksi, on todella hyvä, että aikuinen on paikalla ensikosketuksessa.

Lopuksi vielä kaunis kiitos lukijapalautteesta – ilman sitä tämäkin aihe olisi jäänyt riittävän perinpohjaisesti käsittelemättä.