RSS Feed

Nukkumaan Kalakiven juureen

0

helmikuu 27, 2020 by kirsipeh

Marraskuussa pilvisenkoleana pyhäinpäivänä kaivoin haudan. Otin varastosta lapion, pahvilaatikon ja jätesäkin, puuvajasta pari ohutta halkoa. Astelin ensilumessa lammen rantaan ja ryhdyin työhön.

Kissaneitimme Hyrri oli loppukesällä täyttänyt kunnioitettavat 18 vuotta. Vielä silloin se metsästi myyriä, kantoi saaliin ateriointipaikalleen mattotelineen viereen. Sen nuoruusvuosina saatoimme aamulla suolirivistä laskea, montako osumaa nelijalkainen jyrsijäntorjunta oli yöllä saanut.

Syksyn tullen Hyrrin voimat alkoivat hiipua, liike hidastua, loikat madaltua. Kissansilmien tarkkuus himmeni, kuulo kävi yhä valikoivammaksi. Päivät kuluivat enimmäkseen nukkuen, yöreissut jäivät pikaisiksi pissalla käynneiksi.

Ystävä muistutti, että vanhalle lemmikille kannattaa hauta kaivaa ennen talvea. Koko perhe mietti viimeisen leposijan paikkaa. Rauhallinen, kissallekin elinaikanaan mieluisa, ei päältä käveltävä tai ruohonleikkurilla yli vedeltävä.

Kotilammen rannassa on iso suorakaiteenmuotoinen tasainen kivi. Aikanaan, kun joku tyttäristä nappasi aitannurkalta ongen, juoksi kissa polkua pitkin edelle häntä pystyssä, odotti onkijaa laiturilla. Huteralta laiturilta kalat karkasivat helposti takaisin lampeen, joten kun kiiltäväkylkinen ateria nousi vedestä, silloin loikittiin Kalakivelle. Herkku irrotettiin koukusta ja ensimmäisenä Hyrri rouskautti suihinsa kalan pään, sitten vasta loput.

Kalakiven juurella irrotin pintamaan siistiksi turppaaksi matalaan pahvilaatikkoon. Kaivoin kohmettunutta savimaata riittävän syvälle, talletin sen jätesäkkiin. Vaikka rantarinne on kivikkoinen, Kalakiven kupeessa lapio ei kohdannut yhtään kivenmurikkaa. Ehkä paikka oli Hyrrille varattu. Ladoin tyhjän kylmän kuopan päälle halot, asetin pahvilaatikon ja täytemaasäkin niiden varaan. Lapioin päälle puhtaanvalkoista lunta. Isännän etsimä muistokivi odotti kannon päällä.

Palasin sisälle ja kapusin yläkerran kammariin, unilämpimän kissan viereen. Se hyrähti käyntiin jälleennäkemisen ilosta, johan edelliskerrasta oli yli puoli tuntia. Laskin pääni tyynylle sen viereen. Se nuoli suolavedet poskiltani, asetti toisen etutassunsa nenäni viereen ja työnsi kuononsa kaulakuoppaan. Oltiin yhdessä, lähekkäin. Kun vielä oli hetki aikaa.

Rakas kirjoituskaveri on poissa.

Kun nelijalkainen perheenjäsen menehtyy, arkeen jää suuri aukko. Päivittäiset rutiinit särkyvät, kun kaveri niiden hoitamisessa katoaa. Suurin menetys on valtava määrä läheisyyttä, kosketusta ja kumppanuutta.

Joulun alla Hyrrin aika loppui. Talo huokailee yhä outoa tyhjyyttä. Yhä vielä herään öisin ja kuvittelen kuulleeni pehmeät tassut saapumassa vuoteen viereen. Kaipaus tuntuu kipuna iholla. Enää ei pehmoinen turkinkylki aamuöisin painaudu sitä vasten.

(Koti ja maaseutu, helmikuu 2020)


0 comments »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Bookmarks

Archives: