RSS Feed

Syksyn kirjailoa ja tuskaa

0

elokuu 21, 2015 by kirsipeh

Syksyisin Uusia Kirjoja ilmestyy kiivaasti. Kirjailijoille se on onnen ja riemun aikaa – tai sitten ei ole.

Oman teoksen ilmestyminen nostattaa vaihtelevia tuntemuksia. Toki iloa ja helpotusta: nysse on siinä ja homma paketissa! Toisaalta haikeutta: se oli nyt tosiaan siinä. Hiukkasen hätäännystä: mitään ei ole enää tehtävissä, kaikki on jo painettu kansien väliin.

Mutta etenkin häpeänsekaista kauhistusta: nyt joku voi sen lukea!

Kun käsikirjoitus valmistuu, usein jo vuoden tai puoli ennen kirjan ilmestymistä, useimmilla kirjailijoilla on selkeä tunne siitä, että kirja on valmis. Tämän enempää en osaa eikä tarvitse tehdä, se on eheä.

Vaan kun aika kuluu, julkaisupäivä lähenee, niin epävarmuus, pelko ja etukäteishäpeä hiipivät iholle. Mitä jos kieli onkin kökköä, lauseet epätasaisia, tarina kömpelö, hahmot latteita?

Postin tuoman painomusteentuoksuisen kirjalaatikon haluaisi välillä työntää vaatekaapin perälle ja oven lukkoon, anella kaikkia tekemään samoin. On pelottavaa päästää kirja maailman armoille, antaa osa itseään pois, paljastaa omat kykynsä ja kykenemättömyytensä.

Kesken riemun ja häpeän ristiaallokon joku kysyy, että pidetäänkö sille kirjalle oikein julkistamistilaisuus?

Useimmiten ei pidetä. Lähipiirin, ystävien tai kollegoiden kesken voidaan vaikka istahtaa hyvän ruuan ääreen, mutta suureelliset julkistamiset salamavaloineen ja kuohujuomineen ovat lähinnä leffakuvitelmaa.

Edes tähtikirjailijoille kustantamot eivät sellaisia juuri järjestä, ellei sitten tiedotusluontoisina, julkkareita kun ei nähdä kirjamyynnin kannalta merkityksellisinä. Yleensä juhlistaminen on kirjailijan tahdosta ja panostuksesta kiinni.

Ketä varten julkkareita järjestäisi, kuka sinne tulisi? Vakiolukijat, fanit – harva vaivaantuu oikeasti paikalle. Suku joko huomioi tai jättää huomiotta kirjan ilmestymisen, julkkareista riippumatta. Media ei saavu rivikirjailijan pippaloihin, mikä on jutunteon kannalta ymmärrettävää: kirjailijan saa paremmin haastatettua omassa rauhassaan, jos ylipäänsä haastatetaan.

Teatteri- ja tanssitaiteessa ensi-ilta on tapaus, taidenäyttelyissä pidetään avajaiset, muusikot juhlivat levynjulkistamiskeikkaa. Mutta useimmiten kirja vain lipuu hiljaa markkinoille. Sen julkistamisjuhlinnalle ei ole vahvoja perinteitä.

Ovatko kirjailijat turhan ujoja? Ehkä oman hännän nostaminen on vaikeaa, kun yleensä puurtaa työtään yksin, ei yleisön edessä.

Vaan jospa edes kerran elämässä työntäisi itsensä sinne minne ei meinaa uskaltaa mennä ja pitäisi oikeat julkkarit? Tekosyynä vaikka yritys tuupata unohtunut julkistamisjuhlaperinne uuteen kukoistukseen, tehdä osansa kirjan arvostuksen säilymiseksi.

Ja sitten äkkiä onkin jo myöhäistä peruutella, vaikka polvet tutisevat. Ken leikkiin ryhtyy…

(Savon Sanomat 21.8.2015)


0 comments »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Bookmarks

Archives: