Kuva Petri Jauhiainen.

Pimeimpinä talvi-iltoina tähdet tuikkivat kirkkaimmin. Pakkastaivaan alla tähtien tiirailija hiljentyy pohtimaan elämänsä mittasuhteita. Tuo tuolla suuri ja mittaamaton, minä täällä pieni ja määrämittainen, sekä koon että ajallisuuden suhteen.

Mikä satumainen onnenkantamoinen. Kaikesta siitä aineesta, jota avaruudessa hyvin harvakseltaan on, juuri tälle planeetalle on kertynyt hiukkasia, joista on ihmismielelle ymmärtämättömän pitkän ajan kuluessa syntynyt elämää. Eikä vain yksinkertaisia alkueliöitä.

Öistä metsäpolkua tarpoessa pusertuu nenänvarteen hikipisara jos toinenkin. Sekin lopulta vain lainaa avaruuden rakennusaineista.

Ihmisen koostumuscoctail on enimmäkseen happea, hiiltä, vetyä ja typpeä, päälle vielä reilut 50 muuta alkuainetta. Happi ja vety ovat meissä enimmäkseen vesimolekyyleissä, ihmisestä kun noin kaksikolmasosaa on vettä.

Vesimolekyylit kulkevat ihmiskehoon ja kehosta ulos erinäisiä kanavia pitkin. Juuri nyt sisuksissa kiertävät vesimolekyylit ovat pelkästään omana elinaikanani luultavasti ehtineet vaeltaa ympäri tätä planeettaa sen monimutkaisen vedenkierron mukana.

Miljoonien vuosien ajan samat atomit ovat kulkeutuneet vesistöistä toisiin, olleet osa moninaisia eliöitä ja kasveja, kohonneet höyrynä ilmakehään, muodostaneet poutapilviä, kunnes ovat taas matkanneet sateena takaisin planeetan pinnalle. Ehkä ne ovat joskus matkansa varrella säilöytyneet pitkiksi ajoiksi pohjavesionkaloon, ehkä kylmenneet mannerjääksi pohjoisella napa-alueella tai Etelämantereella.

Ehkä juuri se nenänvarrelta tirahtava hikipisara sisältää samoja hiukkasia, jotka ovat aikoinaan liikuttaneet dinosauruksia tai sukeltaneet valaiden kanssa merensyvänteisiin, lentäneet perhosina rehevien laaksojen yllä. Lumisen polun tarpoja on vain osa jatkumoa pienenpienten hiukkasten loputtomassa kiertokulussa.

Kehon rakennusaineet saattaisivat aivan hyvin olla osa toisenmuotoista elämää jossain muualla päin maailmaa tai tähtipölyä toisella puolen linnunrataa. Mutta ne ovat tässä ja nyt, yöretkeilijän lämpimien vaatteiden alla nauttimassa maailmankaikkeuden käsittämättömästä koosta ja kauneudesta, ymmärtämässä oman aikansa pienuuden.

Joulukuusen äärellä tähtipöly on tiivistynyt ihmiseksi kutsuttuun elämänmuotoon, joka rakastaa, iloitsee ja nauttii toisten kaltaistensa avaruusmatkaajien seurasta. Joulu on kerran vuodessa, olemassaolon juhlapäivä joka päivä.