Omien kirjojen arviointeihin oppii vuosien myötä suhtautumaan rauhallisesti. Jos aivan ensimmäisten julkaistujen kirjojen arviot lehdissä (siis kauan sitten, sanomalehtien vielä osoittaessa kiinnostusta kirjallisuuteen ja ennen nettibloggaajien aikakautta) saivat sydämen väräjämään hermostuneesti, kokemus on tuonut varmuutta lukea arvioita kiinnostuneena, muttei tuomioiksi tulkiten.

Ikä- ja kirjoitusvuosista oppineena seison nykyään tukevasti omien tekstien takana, hyvässä ja pahassa. Jos hiomattomia seikkoja teoksesta löytyy, on vain hyvä, että joku nostaa ne esille, jottei samaa toista seuraavissa töissä. Jos aihetta kehuihin on löytynyt, nekin otetaan hillityllä ilolla ja opiksi ottaen vastaan.

Toisinaan eteen tulee kirjasta tehty arvio, joka nostattaa kirjailijalle suorastaan kylmiä väreitä. Että joku on näin huolella asian ajatellut, näin paljon aiheesta kiinnostunut, näin mainiosti sanoiksi mietteensä pukenut. Tällaisen hetken sain kokea tänä kesänä lukiessani Tuulevin lukublogin arviota keväällä ilmestyneestä Kotiapulaisesta.

Kesäkuun Dekkariviikolle ajoittunut postaus Kotiapulainen-romaanista on rakenteeltaan eheä ja hiottu. Teksti palvelee oletettua kirjasta kiinnostunutta lukijaa raottamalla tarinaa ja tyyliä sopivasti, mutta ei liikaa.
Kirjailijan silmin luettuna arviosta ilmenee, että kirjasta on ymmärretty tasoja ja viitteitä, jotka eivät ole itsestään selvästi nähtävissä.
Tuulevi on myös ajatuksella poiminut kirjasta muutaman lauseen nostoja rytmittämään ja tehostamaan arviotekstiä. Aiheen taustoitukseksi hän on etsinyt erään todella vanhan mutta olennaisen tutkimuksen – jota ei itse asiassa edes mainita Kotiapulaisessa millään tavoin. Aivan uskomatonta paneutumista, ai hurja! Kylmiä väreitä…

Monet kirjabloggaajat tekevät perusteellista ja paneutunutta työtä, kirjoittavat laadukkaasti ja tuovat kirjoja lukijoiden ulottuville.
Kirjailija arvostaa suuresti – ja kiittää.