RSS Feed

Kunpa uusia veteraanipäiviä ei enää tarvitsisi kalenteriin merkitä

0

25 huhtikuun, 2022 by kirsipeh

Viimeiset pari kuukautta olen miettinyt Viljo-ukkia paljon. Kuten monet ikäisteni isovanhemmista, hän oli rintamalla. Siis sodissa, joissa vihollinen tuli idästä. Ukki pääsi elävänä pois, jatkoi perhe-elämää, teki mieluista työtä metsäalalla. Näytti lapsuudessani vahvalta ja ikiaikaiselta, mutta vahingoittumaton hän ei ollut.

Voin helposti palauttaa mieleen, miltä Nurmeksen ukin partavesi tuoksui, miten karkea vitivalkoinen parransänki oli ja miten tarkka tikanheittokäsi. Sodan jäljet näkyivät silti joka päivä: toinen korva oli lähes kuuroutunut, toinenkin heikentynyt. Joka-aamuisen kiemuran kuulolaitteen asennuksen muistan elävästi.

En voi tietää, millaisia kokemuksia vanheneva mies kantoi mukanaan. Vaikka veljen kanssa oltiin ukin sylissä, saatiin tuliaisiksi Fazerin parhaita, niin jotakin surullista ja ankaraa muistelen ukissa aistineeni, vaikken sitä osannut sanoin kuvata. Viimeistään aikuisiällä ymmärsin, että tummat varjot seurasivat häntä elämän loppuun saakka.

Sodasta oli ukin kanssa vaikea puhua. Ei siksi, etteikö hän olisi suostunut kertomaan, kyllä hän kysyttäessä kertoi. Mutta pikkutyttö ei ymmärtänyt hänen kokemastaan yhtään mitään. Ukista saattoi tuntua, etten sitä lainkaan arvostanut, kenties hän koki epäuskoiset utelut vähättelynä. Uskallan silti toivoa, että juuri kaiken koetun vuoksi hän ukkina ymmärsi iloita siitä, etteivät lapsenlapset edes voineet ymmärtää sodan kauhuja ja jälkiä. Meidän ei koskaan tarvinnut nähdä, tietää eikä ymmärtää.

Keittiön pöydän ääressä Viljo-ukki joi hopeateetä ja sanoi kovasti toivovansa, ettei meidän lasten elinaikanamme koskaan tarvitse sotaa kokea. Sanomatta selvää, että hän samalla tarkoitti myös meidän lapsiamme ja lapsenlapsiamme, kaikkia hänen jälkeensä tulevia.

Ukki selviytyi tavallaan, kenties sotakokemuksien kirjoittaminen muistiin tarinoiksi oli osa sitä. Hyllyssäni on vanha vihreä muovikansio täynnä kalkkeripaperilla monistettuja irtosivuja. Kun selaan hauraita papereita, tunnistan lyijykynänjäljessä ukin koukeroisen käsialan. Miten paljon kertomuksissa on itse koettua tai muiden kertomaa ja miten paljon keksittyä, sitä en varmaksi tiedä.

”Vuonna 1941 olin mennyt Naarvaan tilien maksuun. Kauppias Häikiössä yöpyessäni kotoani soitettiin puolen yön maissa. Minut olisi pitänyt saada kotiin aamuksi reserviin lähtöä varten. Ajelin aamuyöstä kotiani kohti.”

Rapistelen sivuja auki toisesta kohti. ”Talvisodan loputtua pääsin siviiliin vappuna.”

Mutta jatkoa seurasi. ”Kierrettiin kylä vasemmalta ja ylitettiin Lehmijoki. Matka suunnattiin itään. Hiihdettiin hiljaisuuden vallitessa. Takaa kuului taistelun äänet. Oikealta puolelta vihollisen autojen ja tankkien jyrinä.”

Me monet sodan kokeneiden lapsenlapset ehdimme jo tuudittautua siihen, ettei uusia sotia elämänpiiriimme tule. Miten väärässä oltiinkaan. Vai onko se ihmisyyttä, että uskoi enemmän hyvään kuin pahaan?

Venäjän brutaali hyökkäyssota on lyönyt maailman- ja ihmiskuvan pirstaleiksi. On outoa tajuta, että tässä on paljon tuttua. Sodan muistot ja tunteet elävät meissä jollain tapaa vieläkin, sukupolvien yli.

Ylihuomenna kansallisena veteraanipäivänä sytytän kynttilän Viljo-ukille ja kaikille muille siellä jossakin. Voi ukki, onneksi et ole näitä aikoja ja ihmisen käsittämätöntä julmuutta näkemässä.

(Savon Sanomat 25.4.2022)


0 comments »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Bookmarks

Archives: