Kuva Petri Jauhiainen.

Vanhoja lehtiä selaillessa sattui silmään kaksi eri julkaisuissa ilmestynyttä juttua, jotka molemmat kertoivat asumisesta maalla, varsin yksinkertaisissa olosuhteissa.

Ensin silmäilin kuvia ja tekstiä, joissa muuan mummo ja pappa asuivat yhä syrjäkylällä kahdestaan pienessä talossaan. Vesi sentään tuli sisälle putkea pitkin ja sähkötkin oli, mutta muutoin sen suurempia mukavuuksia ei. Pihasaunassa saunoivat ja talo lämpesi puulla.

Voi tottumattomalle kuulostaa kauhealta, vaivalloista asumista jossain jumalanseläntakana. Mutta vanhapari tuntui oikein tyytyväiseltä oloonsa, eikä ollenkaan ottautunut ehdotuksiin muuttaa kirkonkylälle.

Toinen juttu esitteli suomalaiseen korpeen muuttanutta ulkomaalaista naista. Hän kantoi vedet pieneen tupaansa, kävi huussissa pihan perällä, hakkasi itse halot. Aivan korpielämää ei hänkään viettänyt, käytössä oli ainakin aurinkopaneeli, radio ja tietokone.

Sen sijaan, että olisi ruikuttanut niukkuutta, hän ylisti elämänsä yksinkertaisuutta, totesi löytäneensä onnen ja kodin.

Samasta aiheesta on kirjoitettu toisenlaisiakin juttuja. Että kuinka hankalissa ja köyhissä oloissa kehäkolmosen takaisessa Suomessa yhä eletään, eristyksissä ja unohduksissa. Voi poloisia, voi jumiin jääneitä.

Jäin miettimään, miksi nuo mummo ja pappa ja Suomea eksoottisena onnelana pitävä maahanmuuttaja olivat tyytyväisiä, miksi minäkin olen. Vaikka kaikkialle on pitkä matka, maailman huvitukset ja palvelut kaukana.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan valinnoista ja päätöksistä. Asuinpaikkansa on voinut valita, päätös on harkittu, kukaan ei ole pakottanut asettumaan juuri tänne.

Synnyinsijoilleen maalle asumaan jääneitä saatetaan kaupunkilaisvinkkelistä pitää jotenkin epäonnistuneina, kun eivät ne raukat ole päässeet sieltä mihinkään lähtemään.

Mutta maantietä kulkee maalta kaupunkiin ja moni sitä on muuttokuorman kanssa kulkenut. Kaikki eivät kuitenkaan tahdo. Osa hakeutuu maaseudulle, vaikkei lapsuusmaisemiin jäisikään. Pysyminen kotitilaa viljelemässä on sekin tietoinen päätös, iso ja riskialtis, eikä mikään vahinko.

Vaihtoehdottomuus jos mikä aiheuttaa ahdistusta ja tyytymättömyyttä. Maalla asujista tyytyväisimpiä ovat ne, jotka ovat tänne omasta tahdostaan muuttaneet tai jääneet. Sen, joka on valinnut asuinpaikkansa toisin, voi olla vaikea sitä ymmärtää.

Mutta aika kypsyttää aatoksia. Vielä nuorena mahdottomalta tuntunut maalla asuminen alkaa kummasti aikuisena houkuttaa.

Aamuöinen linnunlaulu, pimeän talviyön tähtitaivas ja jokavuotinen halkosavotta, ne ovat sitä suurinta elämisen laatua, kun niin on valinnut.

(Kolumni Koti ja maaseutu-kehdessä 28.6.2018)