RSS Feed

Saako täällä syödä?

0

joulukuu 8, 2007 by kirsipeh

Kun perheessä on kolme touhukasta tytärtä, niin kavereita pikkupirpanoista teineihin pyörii pihalla ja tuvassa harva se päivä. Tyttökavereita tosin vain, toistaiseksi.

Talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan. Vaan välillä tulee ruoka-aika ja käydään pöytään. Jokin aika sitten sattui porukkaan uusi kaveri, joka ujosti kysyi keittiön ovensuusta: ”Saako täällä syödä?”

Vilpitön kysymys kertoi huomiosta, että ihan suin päin ei pöytään voi istahtaa. Keskustelu aikuisporukassa vahvisti, että ruokailupolitiikkaa on melkein yhtä monenlaista kuin talojakin.

Joissakin kodeissa ruoka on varattu perheenjäsenille ja ”virallisesti kutsutuille” vieraille. Käytäntö on selkeä ja helppo ymmärtää. Tosin muuan nykyinen kolmen lapsen isä muisteli katkerana, kuinka pikkupoikana naapurin rouva kehotti odottamaan olohuoneessa sen aikaa, kun talon väki söi. Ja nälkä oli sohvannurkassa kyhjöttäjällä vain yltynyt.

Toiset taas tykkäävät, että kaikki mikä on meidän, on myös kylän lasten. Lautasia levitellään pöytään senhetkisen pääluvun mukaan ja jääkaapin ovi käy ahkerasti pitkin päivää. Mitenkä sapuskan saakin aina riittämään, kun pihalla saattaa ”kymppiä”, ”kattopalloa” tai ”jäkistä” pelata joukkueen verran nälkäistä sakkia?

Kakaranruokintakulttuurissa on varmaan eroa maalla ja lähiössä. Eihän vaikkapa kerrostalopihasta voi kaikkia kutsua syömään. Maalla taas kaverille on paha sanoa, että kipaisepas tässä leikin välissä kotona syömässä, kun välimatkaa saattaa olla kilometrejä, jopa kymmenkunta. Monet vanhemmat luultavasti jatkavat asiaa sen kummemmin ajattelematta samantapaista tarjoilukäytäntöä, kuin mitä lapsuuskodissa on aikoinaan noudatettu.

Omassa kodissamme kuljetaan keskitietä: ruokapöytä on kavereille avoin, mutta jääkaappi ei. Periaate ei vielä ole syössyt perheen ruokataloutta vararikkoon. Olisiko tuo sitten eri juttu, jos pöytään rynnisi puolentusinaa nälkäistä murkkuikäistä nuorta pojankoltiaista? Silloin ei mahtaisi enää parin litran perunakattila riittää.

Oikeastaan voisi ajatella, että pitkällä tähtäimellä ruokailukustannukset menevät kotien välillä kutakuinkin tasan: toiset syövät toisinaan meillä, meidän lapset toisinaan toisaalla. Pääasia että syövät, eivätkä pelkästään napostele vähän sitä ja tätä. Vaikka lasten ylipainosta ollaan huolissaan, eipä juuri tarvitse pelätä, että kiloja kertyy ruokapöydässä. Ongelmallisempaa on jatkuva välipalojen napsiminen, johon helposti liu’utaan ilman lämpimiä aterioita.

Lasten ruokavierailut puolin ja toisin ovat hyvä keino oppia ymmärtämään, että eri kodeissa eletään eri tavoilla. Eikä silti toisen tavan tarvitse olla toista huonompi.

Toinen bonus on se, että vieraassa pöydässä ruokakin on aina vähän toisenlaista. Makaroniloora ja pottumuusi maistuvat joka tuvassa hiukan erilaisilta, vaikka kuinka olisivat samoista aineksista tehty. Eineksiin tottuneet saavat kenties maistella kotona kyhättyä ruokaa, kotiruokaan tottuneet puolestaan einesruokia eri tavoin höystettyinä.

Mutta mikä mukavinta, lasten kavereita saa usein rauhassa luontevasti jututtaa ja tutustella yhteisen aterian ääressä. Ujolle kysyjälle keittiön oven suussa vastaa mielellään, että tule vain pöytään, ota lämmintä leipää. Täällä saa syödä.


0 comments

Sorry, comments are closed.

Bookmarks

Archives: