Puoliso kysyy, joko olet soittanut sen puhelun. Kysyn kenelle? Hän mainitsee nimen. Ilmeisesti näytän hämmentyneeltä, koska hän selittää, että kyseessä on nuorin tyttäremme.

Hyvä, soitan tyttärelle. Alkutervehdysten jälkeen kerron, kuinka se ja se tapasi sen ja sen huoltoasemalla, mutta erehtyi luulemaan tätä erääksi toiseksi ja.. Tytär kysyy, että äiti mitä sinä höpiset? Tajuan selostavani mielikuvitushenkilöiden keksittyjä kuulumisia kuvitellussa paikassa.

Lähden kävelylenkille, mies katsoo sen näköisenä kuin miettisi, pitääkö muistuttaa reitistä, jota pitkin pääsee myös kotiin. Otan sauvat kätösiin, kävelen, pysähdyn eka kerran sadan metrin päästä, otan sauvat pois, kaivan kynän ja paperin taskusta ja raapustan kiireesti sanoja muistiin. Jatkan kävelyä, pysähdyn, otan sauvat… Sama toistuu minuutin parin välein. Ei ole lenkkiseuraksi kenellekään.

Ei, ei vielä varhaisdementia, vaan käsikirjoituksen kiihkeää viimeistelyä. Tosielämässä kevät ilmeisesti tekee juuri tuloaan, mutta päässäni on elokuu, helle ja huoltoasemalla niin kuuma, että suklaapatukat sulavat pakkauksiinsa.

Niin että antakaa anteeks. Kyllä tämä menee taas ohi.