Eräänä aamuna ennen kesälomaa oli työpaikalla omituinen tunnelma. Luokassa vilkuiltiin toisia hämmentyneinä, varottiin tekemästä äkkinäisiä liikahduksia. Päällisin puolin kaikki oli ihan tavallisesti, mutta jotain outoa ilmassa oli.

Ei kuulu koneääniä. Kuva Petri Jauhiainen.

Lopulta tajuttiin: ilmastointi ei kohissut, tietokone ei hurissut eikä älytaulu surissut. Oli oikeasti hiljaista niin kuin ennen vanhaan, ilman koneäänten taustasinfoniaa. Merkillinen mutta herättelevä kokemus. Heti käyttäydyttiin toisin, ymmärtämättä miksi.

Valikoiva kuulo on etenkin lasten ja nuorten vaiva. Kuuloaisti on herkistynyt esimerkiksi karkkipaperin rapinalle, mutta ei havaitse kehotuksia kotitöihin tai nukkumaan.

Mutta taustamelua eivät lapsetkaan kykene valikoimaan, siihen on vain sopeuduttava. Olipa koulussa, kotona, työssä tai jopa harrastuksissa, jokin koneääni taustalla yleensä kohisee, ilmastointi, jääkaappi tai muut masiinat. Sen huomaa vain, jos tieten pysähtyy kuuntelemaan. Tai kun se äkkiä katoaa.

Koneäänetön hiljaisuus on niin harvinaista herkkua, että siihen ei enää oikein osata edes suhtautua. Monet pitävät sitä aavemaisena, suorastaan ahdistavana. On laitettava ainakin radio auki, jos ei muuta äänipeittoa ole.

Vaikka vanhemmiten kuulo kuulemma heikkenee, niin herkemmäksi se kuitenkin tuntuu käyvän. Yhä useammin haluaa valita, mitä kuuntelee. Koneellista taustahörinää mieluummin ei.

Ehkä pihalla puuhastelu ja lenkkipolulla astelu rentouttavat mieltä myös koneäänettömyytensä, ei vain liikunnan vuoksi. Pää ei ole jatkuvassa valmiustilassa, kun ei tarvitse suodattaa keinotekoista äänivyöryä.

Kesä on suomalaisen luonnon rikkainta äänisinfonioiden aikaa. Metsässä ei koskaan ole täysin hiljaista, mutta luonnonäänet sopivat sielulle. Eivät nosta pulssia, eivät kiristä leukaperiä.

Tuulen suhina soi eri tavoin kuin ilmastoinnin, laineiden liplatus on rauhoittavampaa kuin näppäinten nakutus. Linnut viis veisaavat harmoniasta, silti liverryksen ja kaakotuksen kakofonia ei koskaan kuulosta vääränlaiselta.

Tänä kesänä laitan mahdollisimman monen turhan koneäänen kiinni. Kuuntelen kiinnostavia radio-ohjelmia, mutta en jätä radiota taustahälyksi. Hakeudun paikkoihin, joissa äänimaailma on luonnon muovaama. Kerään kykyä kestää taas talvikausi pakollista kohinaa ja hurinaa.

Valitsen kuusikon huminan ja lokkien kiljahtelun, koneäänettömän kesän.

(Savon Sanomat 6.6.18)