Mitään ei ole enää tehtävissä, tehty on hyväksyttävä sellaisena kuin se on, sitä ei saa enää maailmasta pois. Tuli tehtyä, tuli annettua eteenpäin, nyt tulee etukäteishäpeä ja hirvitys.

Niin siis että syksyn käsikirjoitukset ovat taitossa, ne menevät kesällä painoon, enkä voi mitenkään kirjoitettua enää peruuttaa. Ei silti että aikuisten oikeasti haluaisinkaan, mutta…

Tähän kirjan ilmestymisen vuodenkierron aikaan näyttää kuuluvan hirvittävä epäilyksen tunne. Mitä jos se on ihan potaskaa? Entä jos ne nyt huomaavat, että kirjoittaja on ihan huijari, mitään osaa oikeasti kirjoittaa? Saanut jotenkin fuskattua kässärin läpi, puolivahingossa? Köyhää kieltä, tylsiä juonia, pliisuja henkilöhahmoja?

Niin kovasti kuin kirjan valmistumista odottaa ja käsikirjoituksen viimeisen viilausmerkinnän jälkeen tuntee itsensä voittajaksi, miksi aina käy näin? Tässä vaiheessa tekisi mieli etsiä piilopaikka ja häipyä sinne, kunnes kirja on julkaistu (mahdollisimman huomaamattomasti tietenkin).

Vaan ei auta. On purtava hammasta ja kestettävä. Luotettava siihen, että vaihe menee ohi. Ennemmin tai myöhemmin.

—

Päivitys pari tuntia äskeisen postauksen jälkeen: sain yllättäin aiemmin tuntemattomalta taholta palautetta, lämmintä ja kannustavaa. Kiitos Kati – ehkä voin tällä kertaa ryömiä pois piilosta jo melko pian.