Kun syksy-yön pimeä vitkutellen valkenee päiväksi, säpsähdän taas keittiön ikkunan ääressä. Takapihanäkymä ei ole kuin ennen. Vaikka omenapuu kaadettiin jo keväällä, silmä ei ole tottunut sen poissaoloon.

Tätä omenapuunvarjoa ei enää ole. Kuva Petri Jauhiainen.

Aikana ennen meitä talon takapihalla oli kasvanut kymmenkunta tuottoisaa omenapuuta. 80-luvun lopun kovana pakkastalvena ne olivat kaikki paleltuneet. Taloa lähimmän puun tyvi versoi omenapuun, joka meidän saapuessamme oli jo leveälatvainen. Se oli kaunis, mutta osoittautui koristeomenapuuksi. Ilmeisesti aiempi puu oli aikoinaan sen kestävään runkoon vartettu.

Koristeeksi tarkoitetusta puusta on toki ollut hyötyäkin, vaikkei sen pieniä ja pahanmakuisia omenoita ole voinut syödä, ei edes käyttää mehuksi. Sen tuntumaan on joka talvi pystytetty lintujen ruokintapaikka. Tuuhean oksiston lomasta on ollut turvallista piipahtaa noutamaan auringonkukansiemeniä kapeasta ruokintarakosesta, suojassa petolinnuilta. Ja tietysti omenapuu kehysti kauniisti keittiön ikkunanäkymää, muuntui vuodenaikojen mukaan ja varjosti kesäisin paahteiselta ilta-auringolta.

Mutta puu vanheni, hoidosta huolimatta. Kaikista pihan omenapuista se oli muumiotaudille alttein. Lopulta oli todettava, että sen oli aika mennä.

Vielä vuoden verran sitä katseltiin päätöksen jälkeen. Kevään tuoksuva, vaaleanpunaiselta häivähtävä kukinta, kesän valoa siilaava latvus, syksyn ruskan punertama vaikkakin jo harventunut lehvistö, kuuran ja lumen koristelemat koukeroiset oksat. Kunnes viimeisen kukinnan jälkeen talon mies teki talonmiehen työn. Tänä syksynä puun muistoa kunnioitetaan vielä paksuimpien oksien antamissa pehmeissä pihasaunan löylyissä.

Vasta omenapuun mentyä havahduin ymmärtämään, miten tärkeää on miettiä ikkunoita omaa pihamaata laittaessa. Vuodenkierrossa puutarhanäkymiä tulee luultavasti katsottua enemmän ikkunan takaa kuin keskeltä pihaa.

Osa omaa ikkunapuutarhaamme on muotoutunut sattuman oikuista. Savimaa on sylkenyt syvyyksistään kivenlohkareita, puut ovat ehkä asettuneet sijoilleen siemeninä. Ihmisen päätöksellä kukkapenkin tiilireunus on rakentunut tiettyyn paikkaan, hirsinen pihasauna viilentelypenkkeineen juuri tuohon ja viinimarjapensaat somasti kolmen ryhmiin.

Ensi keväänä istutamme kaksi uutta omenapuuta. Ennen kuin kuoppia kaivetaan, astiataimia siirrellään pihalla sinne tänne. Istahdamme vuoroin keittiönpöydän ääreen, sitten uuninvieruspenkille, kiikkustuoliin, sohvalle, jokaiseen paikkaan, josta on tapana katsella pihalle ja antaa ajatusten vaeltaa. Kenties omenapuut asettuvat sinne, missä ne ilahduttavat ikkunapuutarhan ihailijaa mahdollisimman usein, vuoden ympäri.

(Koti ja Maaseutu lokakuu 2019)