Leikkikentät tarkastetaan nykyään huolella. Välineiden on oltava ehjiä ja riittävän kaukana toisistaan. Kiikkujen ja kiipeilytelineiden alla hiekka tietyntyyppistä, eikä vempaimiin saa takertua. Hieno juttu, lasten turvallisuus ennen kaikkea.

Mutta miten lapset ennen jäivät henkiin? Kun leikkikentillä oli mitä sattui hiekkaa löytymään, kiikut sikin sokin, kiipeilytelineet hurjia kuin mitkä. Ja mieluisimmat leikkipaikat ihan muualla kuin aidatulla alueella.

Astrid Lindgrenin kirjassa Ronja Ryövärintytär isä lähettää tyttärensä tutustumaan metsään antaen hyvin isämäisiä ohjeita. Varo koskea, varo jyrkännettä, varo sitä ja tätä. Tyttö tottelee ‒ paha vain, ettei kukaan selitä, mitä varominen on. Ronja pyrkii voittamaan pelkonsa, hyppelee kosken partaalla, tasapainoilee jyrkänteen reunalla, siis opettelee varomaan. Isän kysymyksiin oletko muistanut varoa, Ronja vastaa vilpittömästi kyllä.

Väärinkäsitykseen perustunut ”varominen” on itse asiassa viisas tapa varoa. Ronja harjaantuu taitavaksi ja rajansa tuntevaksi luonnossa liikkujaksi.

Lapsen luontainen hinku on kiivetä, hyppiä, kaivaa, kasata, rakentaa jne. Usein se kaikki on nykyään kielletty. Tai rajattu tarkoitusta varten suunniteltuihin telineisiin. Eikä pelkästään kouluissa ja päiväkodeissa, monet vanhemmat ovat järjettömän varovaisia lastensa puolesta.

Vaikka turvallisuus on tärkeää, ylisuojelemisella tehdään lapsille suurta vääryyttä. Ja sitten ihmetellään, kun liikuntataidot ovat niin heikossa kunnossa.

Turvallista kaatumista ei opi varomalla koskaan kaatumasta, vaan harjoittelemalla kaatumista. Tietysti housunpolvet puhkeavat ja nahka on verillä monta kertaa, mutta se on hyötyyn nähden pieni hinta.

Liikkumiseenkin on oma herkkyyskautensa. Jos se menee ohi, sekä kiinnostus että oppimisen edellytykset heikkenevät dramaattisesti. Turha siis odotella, että lapsi on viidentoista, kunnes saa kiivetä puuhun. Ei hän enää silloin ala tehdä niin.

Ai että puusta voi pudota? Niinpä. Puuhun kiipeämisen idea on osin juuri siinä vaaran tunteessa: sieltä voi tippua. Kun aluksi pari kertaa alaoksilta alas mätkähtää, oppii videopelejä tehokkaammin, miltä se oikeasti tuntuu. Omien taitojen tunteminen ja vaaran tunnistaminen ovat sitä itsesuojeluvaistoa.

Pohdimme aikoinaan lasten kanssa hyvän leikkipaikan ominaisuuksia. On isoja kiviä, erilaisia puita kiivettäviksi ja pensaita piilopaikoiksi, risuja ja riukuja majanrakennustarpeiksi, riittävän iso oja tai lampi, mäkeä ja tasamaata. Siis suomalainen sekametsä?

Mutta kaipa se saisi jyrkän tuomion leikkikenttätarkastuksessa. Mieluummin pystytetään kehittävyyden ja turvallisuuden nimissä kalliit design-laitteet ja rakennetaan aita estämään metsään meneminen.

Vastuuhan se tietysti painaa. Että jos sattuu jotain, kuka korvaa? Jotenkin on ikävä aikoja, jolloin hyväksyttiin helpommin, että vahinkoja sattuu, eikä niihin ole kukaan erityisesti syypää. Hoidetaan, lohdutetaan ja elämä jatkuu.

Pumpulissa elävä lapsi ei saa naarmuja. Mutta ei myöskään elämiseen tarvittavia taitoja.

Heinäkuu 2009