Kirjailijan työ vaatii aikaa muhitella ja kypsytellä.

Ei voi kuin hattua nostaa ja kunnioittaa. Niitä ihmisiä, jotka pystyvät tekemään täysin voimin kirjailijan työtään toisen, sen niin kutsutun varsinaisen työn päälle.

Monet kirjailijat tekevät yhtä työtä, jolla elää, ja toista työtä, joka pitää elävänä.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun on kuullut, että sullahan on hyvä tilanne, kun opettajilla on niin lyhyet päivät ja voit sen jälkeen rauhassa kirjoitella.

Jep justiin niin juu. (Tähän ei sen kummempaa avausta opettajan työstä kuin että vaikka oppilaiden työviikot ovat lyhyet, open työviikko on yhtä pitkä kuin muissakin kokopäivätöissä.) Luulenpa kyllä, että oli missä tahansa keskittymistä, ihmisten kanssa työskentelemistä ja jatkuvaa reagointia vaativassa ammatissa, niin useimmiten on työpäivänsä jälkeen henkisesti ja ajatuksellisesti kerta kaikkiaan tyhjiin imetty. Ei pysty luomaan uutta, ei rakentamaan kuviteltuja maailmoja, saati hallitsemaan ja muovaamaan niitä. Ei riitä kapasiteetti eikä energia.

Eipä silti, jos olisi enimmäkseen fyysistä panosta vaativassa työssä vaikkapa lapioimassa sitä kuuluisaa uutta ojanpohjaa, tilanne tuskin olisi sen kummempi. Työpäivän jälkeen olisi niin fyysisesti kaputt, ettei henki jaksaisi pursuta yhtäkään ideaa.

Toisinaan kysytään, mihin sä niitä apurahoja oikein tarvitset? Sullahan on oikea työ, virka ja kaikki.

No juuri siihen, ettei tarvitse käyttää kaikkea energiaa ja kykyä siihen oikeaan työhön ja virkaan. Että korvien välissä on riittävästi tehoja ja vapaata tilaa kirjailijan työhön. Maailman luomiseen, henkilöhahmoissa elämiseen, kokonaisuuksien hallitsemiseen. Siihen tarvitaan kaikki aika, päivät ja yöt, aamut ja illat.

Ajattelemiselle ja tarinoiden kehittymiselle tarvitaan tilaa ja aikaa. Nekin hetket, kun sitä ei tietoisesti tee. Näennäinen joutilaisuus on silloin tärkeä työvaihe, kypsyttelyä, hauduttelua, muhittelua, joka ei onnistu muun päätoimisen tekemisen sivuhommina.

Mutta aina ei ole taloudellisesti mahdollista keskittyä vain kirjoittamiseen. Sillä ei elä, kun ei ole erityisen myyvä kirjailija, sellainen tähtikirjailija, vaan sitä harmaata takariviä. Silloin on useimmiten pakko tikistää kirjoittaminen palkkatyön päälle. Ja uskoa, että joku päivä taas saan keskittyä siihen, mikä on tärkeintä.

Mutta älkää kertoko palkkatyönantajalle. Että mikä on oikeasti tärkeintä.

Vaikka kai se on jo huomannut.