Tämä kuva ei liitty juttuun mitenkään. Paitsi että yleisönä koululaisia.

Koulussa toimitaan isoissa porukoissa. Se on sujuvaa, kun jokainen antaa tilaa toisille, odottaa vuoroaan. Useimmat lapset ymmärtävät, että aina ei voi olla eka.

Mutta osalla lapsista ei taida olla lainkaan kokemusta siitä, että aina ei voi rynnätä jonon etummaiseksi tai ahmia jälkiruokaa ekana ja enemmän kuin muut. Kun se ei käy, yksi suuttuu, toinen huutaa epäreilua!

Ei se ole epäreilua. Ihmisyhteisössä on tärkeää osata jakaa asioita niin, että kaikille riittää, huomioida toisetkin.

Ehkä kotona on ajateltu, että myöhemmällä iällä ehtii, elämä opettaa. Sitä paitsi pikkuiselle tulee paha mieli, jos joku muu saa ensin pullaa.

Varmasti maailma opettaa, mutta paha mieli tulee silloinkin. Pahempi ja useamman kerran.

Jos jakamisen ja vuorottelun periaatteita ei opi kotona, vähitellen ja pienestä pitäen, niitä on vaikea ymmärtää ulkomaailmassa. Arjen pikkuasioista kasvaa suuria pettymyksiä. Maailma on epäreilu ja piinaava kilpa käynnissä koko ajan.

Kaveripiirissä kyynärpäätaktikot kahmivat enemmän kaikkea, mutta pidemmän päälle suosio hiipuu. Parisuhdemarkkinoilla minä ekaksi-tyypit ovat lopulta heikoilla. Vanhempana voi miettiä, miten toivon lapseni aikuisena kohtelevan ystäviä, puolisoa ja perhettä. Itsekeskeisyydellä vai muille arvoa antamalla? Kumpaa kohti perheen käytännöt lasta ohjaavat?

Pienessäkin perheessä voi opastaa lasta olemaan vuorollaan ensimmäinen, viimeinen ja keskimmäinen, muuten siihen ei opi. Jälkiruokaa ottaa ensin äiti, nuotion saa sytyttää serkku, vieraalle viimeiset suklaapalat. Pieniä asioita kerrallaan, tärkeitä askelia ihmisyystaitoihin.

Toiset huomioon ottava ja ystävällinen ihminen ei etuile eikä ahnehdi. Hän ymmärtää ja sietää, että joskus toiset saavat lautaselleen herkkuja nopeammin ja enemmän, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti.

Koulussa etuilijoiden ja ahnehtijoiden touhu tuntuu muista lapsista epäreilulta ja oudolta. Etuilija ahmii myös open aikaa, kun peruskäytöstapoja väännetään yhä uudelleen.

Tulevaisuuden työelämässä olennaista on yhteistyökyky. Oman edun tavoittelijalla se kyky on vajaa.

Lapset ensin ei sovi periaatteeksi kaikkeen kasvatukseen. Jalustalle nostaminen voi tuhota taidon huomioida kanssaihmiset.

Lapsi, joka on sinut sen kanssa, ettei ole aina etusijalla, on onnellisempi lapsi. Arkipäivän tilanteet ovat vain arkea, eivät suuria taisteluita ja pettymyksiä.

(Savon Sanomat 1.4.2017)