Käsin paperille kirjoitettu teksti säilyy seuraaville sukupolville.

Pieni ruskea pahvilaatikko on puolillaan värikkäillä lahjanauhoilla niputettuja kirjeitä. ”Sotasensuurin tarkastama” ja ”Kenttäpostia” kertovat violetit leimat hauraissa kuorissa.

Isäni vanhemmat Rauha ja Pasi kirjoittivat toisilleen kauniilla koukeroisella käsialalla, vuodattivat paperille huolensa ja kaipauksena. Kirjeet vievät hetkeksi heidän luokseen, sotavuosiin.

Kirjeenvaihto oli ahkeraa jo 1937-1938, kun Pasi suoritti asepalvelusta Kuopiossa. Aavistiko kumpikaan, että pian kaipauksentäyteinen kirjeenvaihto vaihtuisi kenttäpostiksi.

Tammikuussa 1940 Pasi kehotti Rauhaa laittamaan kovilla pakkasilla riittävästi vaatetta Teuvo-pojalle ja vakuutti ”…tervennä olen, ei ole naarmuakaan ihossani”.

Sodan jälkeistä yhteistä aikaa odotettiin hartaasti. ”…nyt tuntuu siltä, että osaa antaa vieläkin suuremman arvon ja kunnian rauhalliselle ja rakkaalle elämälle”, Rauha kirjoittaa. Pasi vastaa myöhemmin, että ”osaa antaa elämälle arvon, kun on katsonut kuolemaa silmästä silmään”.

Pasi kuvasi rintaman arkea. ”Nyt on kello 2 yöllä kun tätä kirjoitan on hiljaista täällä teltassa, lamppu palaa katossa ja tuli on kamiinassa että tarkenemme. Toiset kaverit nukkuvat kaikki, sillä silloin kun täällä kerta joutaa niin täytyy nukkua sillä väliin menee vuorokausia, että ei jouta ajattelemaankaan nukkumista.”

Sotatoimista Pasi kirjoitti ylimalkaisesti. ”En voi tarkemmin selittää sulle mitä ajelen, mutta tietäthän sinä mitä sodassa hommataan ja tehdään.”

Huhtikuussa Pasi kysyi perunoista ja polttopuista, Rauha kertoi niitä saaneensa, ”olemme pärjänneet hyvin, on meillä ollut syömistä joka päivä”.

Pasi lähetti rahaa rintamalta kotiin. ”Laitan 10 mk että voitte ryypätä kahvit. Tuolla toisella ei mitään saa se on ryssän raha, mutta laita talteen.”

Välillä viesteissä eli toivo sodan loppumisesta, toisinaan pelko sen lopullisuudesta.

Pasi palasi sodasta kotiin, mutta murhattiin taksikuskin työssä Oulussa tammikuussa 1945. Hän ei ehtinyt nähdä poikiensa varttuvan, ei tulla ukiksi. Eikä Pasi koskaan tiennyt, että pojantytär saa tutustua häneen 72 vuotta myöhemmin, saatuaan laatikollisen kenttäpostia menneisyydestä.

Vinteillä ja lipastoissa on yhä rakkaudella säilytettyjä kirjeitä, joita on aikanaan luettu läpi moneen kertaan. Ehkä ne odottavat lukijoita seuraavista sukupolvista?

(Savon Sanomat 3.11.2017)