Ajomatkalla mummolasta kotiin kehkeytyi jälkikasvun kanssa keskustelua äiteen lapsuudesta niissä maisemissa. Sosiaalisessa mediassa kiertää toki hauskoja huomioita 1970-luvun lapsista, kun ei meillä ollut pyöräilykypäriä, turvavöitä tai kännyköitä, ei edes ksylitolia, ja näköjään siitä selvittiin hengissä. Mutta entä maisema, jossa elettiin? Yläsavolaisella maaseudulla se oli oikeasti erilainen kuin nyt.

Isolla tiellä oli asfaltti, muutoin ajeltiin hiekkateitä. Liikenne oli paljon vähäisempää, koko Suomessa oli henkilöautoja alle kolmasosa nykyisestä. Toisaalta maaseutu ei ollut vielä tyhjentynyt, joten kulkijoita oli sikäli enemmän. Maitolaitureita oli tiheässä, tosin eivät enää alkuperäisessä käytössä. Metsissä kulki polkuja ja vanhoja kärryteitä, joita pitkin kipitettiin naapuriin tai kyläkaupalle.

Tienvarsilla ei kasvanut lainkaan lupiinia, emmekä lapsena koskaan nähneet valkohäntäkaurista luonnossa. Punkeista oli vain kuultu kauhutarinoita Etelä-Suomen serkuilta.

Kodin lähellä lainehti hennonsinisenä kissankelloniitty, aholta poimittiin mukit täyteen metsämansikoita. Myös tummanpunaisia mesimarjoja, joiden makua eivät nykylapset enää tunne.

Kotikylällä lähes joka talossa oli karjaa, joten lehmät olivat kesäaikaan jokapäiväinen näky, paitsi lypsyaikana. Yhtään ihmettelemättä käytiin uimassa kunnanrannalla, jonka vieressä lehmät kahlailivat laitumeltaan samaan matalaan veteen. Juu sen järven pohjaa ei tietenkään voinut nähdä.

Kun karjaa oli runsaammin, suuria räystäspääsky-yhdyskuntia riitti muidenkin kuin maalaistalojen pihapiireihin. Nyt kaikki pääskyslajit ovat harvinaistuneet, vinkeä keltavästäräkkikin vain muisto menneisyydestä, eikä syksyisin enää pääse ihmettelemään kottaraisparvia, jotka kokoontuivat puhelinlangoille.

Tosiaan, ne puhelinpylväät, -langat ja lankapuhelimet! Ja sähköpylväät vielä erikseen.

Vielä 1970-luvulla ladot, avo-ojat ja heinäseipäät olivat osa maatalousmaisemaa. Kaikki kaverit osallistuivat heinätöihin tappityttöinä tai -poikina, traktorin ratissa, heinähanko käsissä tai kasan polkijoina. Mielikuvissa lapsuuden kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia, mutta tilastoista voi varmistaa, että 25 asteen helle oli tosiasiassa poikkeus. Toisaalta muistoissa joulu oli keskellä lumista talvea ja valokuvat todistavat, että jo lokakuussa luisteltiin kirkkailla järvenjäillä.

Vaikka vaipuisi nostalgisiin muistelutunnelmiin, voi hyvin ymmärtää, että maiseman muuttuminen on ollut osin suunniteltua ja tarkoituksenmukaista, mutta osin tahattomasti syntynyttä sivutuotetta ihmisen touhuista. Kaikesta voi kuitenkin ottaa oppia. Jos muutamassa vuosikymmenessä ihmisen toiminnasta on seurannut sekä tarkoituksella että vahingossa aiheutettuja näkyviä muutoksia, ihminen pystyy selvästikin omilla toimillaan vaikuttamaan ympäristöönsä.

Kaikkea mennyttä ei voi eikä pidäkään palauttaa entisenlaiseksi. Mutta kun todella otamme tavoitteeksi, että vahingolliset vieraslajit poistetaan Suomen luonnosta, alkuperäisille lajeille luodaan elinmahdollisuuksia ja katoavia elinympäristöjä ennallistetaan, se on oikeasti mahdollista. Millainen on seuraavien sukupolvien kokemus lapsuusmaisemasta, se on meidän käsissämme.

Kuva tässä Petri Jauhiainen.

(Kolumni Savon Sanomat 18.7.2022)