Kirjoittaminen ei ole kovin vaikeaa, mutta asioiden valmiiksi ajatteleminen on.

Kirjailijan työssä on tehtävä paljon ajatustyötä, huolella ja rauhallisesti. Ajattelua ilman kynää tai konetta, ilman keskustelukumppania tai aikataulua. Oltava tylsä ja tyhjänpäiväisen oloinen.

Kansien väliin mahtuvaa maailmaa ei luoda telkkarinkatselun tai rupattelun sivutuotteena. Kirjankokoinen ajatteleminen imee korvienvälin kovalevyltä koko kapasiteetin ja jättää sen tyhjäkäynnille.

Vaikka intensiivinen keskittyminen loppuisi, pää jatkaa työstämistä itsekseen. Välillä ajatukset kutsuvat ajattelijan takaisin sisäiseen keskusteluun ja kaikki ympärillä unohtuu. Kahvi jää kuppiin, pyykit sateeseen ja kissa saunaan.

Parhainta on, kun tiukan ajattelun jälkeisessä puolityhjässä tilassa saa yllättäviä oivalluksia: niin sen täytyy olla!

Toisten silmissä ajattelemaan keskittyminen voi epäilemättä näyttää joutilaisuudelta. Kirjailijaakin se voi vaivata, vaikka kokemuksesta tietää perinpohjaisen ajattelun välttämättömyyden. Vaan kun se ei näytä työnteolta, aina ei tule edes hiki.

Oheisajattelua.

Laiskuuden paheelta näyttävää työskentelyvaihetta voi yrittää naamioida ajattelemalla lenkillä, puutarhatöissä tai autoillessa. Tällä oheistoiminta-ajattelulla on oma merkityksensä, usein yksitoikkoinen liikunta suorastaan myllyttää mielleyhtymiä ja ideoita pintaan.

Mutta silloin ajattelu on aina muun toiminnan armoilla. Se loppuu, kun on kävellyt koko lenkin, muistanut kääntyä risteyksestä kotiin päin, perunamaa on kitketty.

Perusteellinen, syvä ajatteleminen vaatii välillä kaiken muun toiminnan lakkaamista. Aivot käyttävät kaiken sen kapasiteetin, mikä käytettävissä on.

On silti vaikea antaa itselleen lupa ja oikeus olla vaan ja ajatella, antaa ajatustenharhailuvaiheen tulla. Oikeilla työpaikoilla se on harvoin hyväksyttävää. Jatkuvan tekemisen ja vuorovaikutusmyrskyn keskellä ajatukset eivät ehdi kypsyä, sisäinen keskustelu jää käymättä, kapasiteetti käyttämättä. Ehkä kannattaisi ajoittain pysähtyä, olla ja ajatella.

Saatan tänäkin kesänä harhaanjohtavasti näyttää laiskalta viltillä maatessa, pilviä tuijotellessa tai nojatuolissa mietiskellessä. Mutta vakuutan, että pinnan alla tapahtuu.

Ellen sitten laiskottele ihan muuten vaan.

(Savon Sanomat 17.6.2016)