Äänikirjat ovat nousseet uutisiin viime aikoina. Riippumatta uutisen näkökulmasta, kommenttipalstoilla herää kiihkoa. Viimeistään viides mielipiteenilmaisija vakuuttaa, että äänikirja ei ole kirja. Koska se ei ole oikea kirja, paperia ja pahvia ja painomustetta. Siitä päästään väittelyyn, onko kuunteleminen yhtä merkityksellistä kuin lukeminen ja…

Mutta tavallaan se viides on oikeassa. Äänikirjaa ei voi hypistellä, lehteillä tai laittaa nättiin lahjakääröön. Toisaalta sekin on kirjailijan kirjoittama, siis kirjoja kirjoittavan henkilön aikaansaannos, ja vaatinut samaa kirjoitustyötä kuin teksti paperilla. Aivan samoin koukuttava luvun loppu heittää jatkamaan seuraavaan lukuun, typerä henkilöhahmo ärsyttää ja epäuskottava juonenkäänne turhauttaa. Ja äänikirja voi olla fiktiota, tietoteos tai jotain muuta.

Vaan kun sitä ei lueta, takarivistä huudetaan. Sitä kuunnellaan, ei se ole silloin kirja.

Takariviä tuntuu rassaavan nimenomaan termi äänikirja. Että miksi pitää sanoa kirja, jos ei ole oikeasti kirja? Suomen kieleen on aina jouhevasti keksitty uusia sanoja, niin että miten piti tässä tyytyä ensimmäisenä mieleen tulleeseen yhdyssanaan, ääneen luettu kirja on äänikirja? Olisiko voinut hetkeksi pysähtyä miettimään ennen kuin päästi sanan sanastoon?

Ison osan väittelystä olisi voinut välttää valitsemalla jonkun muun nimityksen kuin äänikirja. Olisipa voinut pirauttaa esimerkiksi Lönnrotin Eliakselle tai Agricolan Mikaelille ja kysyä vinkkejä. He kun ovat aikanaan asioikseen kehitelleet tarpeellisia uusia sanoja, joista osa on yhä arkisuomea, osa vaipunut unhoon.

Lönnrot muotoili esimerkiksi sanat kirjallisuus, muste, monikko ja yksikkö, joten saman aihepiirin sanoja varmaan syntyisi sukkelasti lisää. Jo Agricola hyödynsi olemassa olevia sanoja ja muovasi niistä uusia kuten isänmaa, omatunto, muistomerkki, norsu ja varas. Kenties äänikirjalle voisi muotoilla uudisvastinetta heidän jalanjäljissään.

Näytelmä, laulelma ja kuunnelma ovat tuttuja ja helposti ymmärrettäviä sanoja, niissähän näytellään, lauletaan ja kuunnellaan. Tosin laulelma on tietynlainen laulu, kuunnelma vanhemmille radionkuuntelijoille tuttu näytelmällinen teos ja näytelmä tietty kokonaisuus. Olisivatko Agricola tai Lönnrot kenties ehdottaneet näytelmän, laulelman ja kuunnelman jatkeeksi äänikirjan tilalle luelmaa? Kirjailija kirjoittaa kirjan, jonka lukija lukee luelmaksi ja kuuntelija kuuntelee?

Mutta eikös luelma kuulosta siltä, että on luettu vähän sinne päin, takarivistä huomautetaan. Niin kuin saarelma on vain saarimainen muodostelma ja notkelma pieni notkonpukare? Luelma sitten pienimuotoista lukemista, ihan lyhyesti lukaistu vaan? Yhtä epätoivottu kuin sinelmä?

No jaa. Ehkä äänikirja on äänikirja syystä että parempaakaan ei hoksattu keksiä.
Vaikka sille napattaisiin sopuisammaksi uusnimeksi luelma tai joku muu, se ei ole kirjailijan kannalta äänikirjojen ongelma. Äänikirjoista maksettavat palkkiot sen sijaan ovat. Sama työmäärä, mutta vain murusia ansioista painettuun kirjaan verrattuna. Vaan ehkä palkkiotason korjausliike vaatisikin juuri kokonaan uuden käsitteen, josta neuvoteltaisiin aivan uusilla sanoilla.

(Savon Sanomat 18.11.2024)