Mitä enemmän kilometrejä maantiellä taittaa, sitä todennäköisemmäksi käy, että osuu onnettomuuspaikalle, tuoreeltaan. Kokemus ei taida olla toivelistoilla, mutta on sen kohdanneille elinikäiseksi opiksi. Toivottavasti.

Liikenneonnettomuus tulee kirjaimellisesti ennalta arvaamatta. Ennalta arvatut jäävät läheltä piti-tilanteiksi.

Jo pari kertaa on tullut osuttua ensimmäisinä paikalle vakavassa liikenneturmassa. Näkymät ja tapahtumat säilyvät tarkkoina mielessä.

Elokuvissa autojen törmäykset näytetään usein komeasti hidastettuina ja äänettöminä, ikään kuin tehostaen kauhistusta. Kummallista kyllä, juuri siltä auton törmäys ja ilmalento kovassa vauhdissa vaikutti.

Törmäyksen voima ilmeisesti pysäytti vauhdin niin äkkinäisesti, että katsojan silmissä auton pystyyn nouseminen, kallistuminen ja kieriminen näytti hidastetulta filmiltä, kunnes auto jysähti paikoilleen, pompahti pari kertaa ja jäi murjoutuneena liikkumattomaksi. Oman auton sisälle särkyvän lasin ja vääntyvän metallin ääni ei kuulunut, siksi kai kuvitelma äänettömyydestä

Tähän mennessä onni on ollut sikäli myötäinen, että paikalla on heti ollut myös joku sairaanhoidon ammattilainen. Vastuu ensiapuun osallistumisesta on saanut olla ammatti-ihmisten ohjeiden noudattamista, kaikesta tarpeellisesta ei ole tarvinnut itse päättää eikä kaikkea osata.

Sillä nopeita päätöksiä joudutaan tekemään viranomaisapua odottaessa. Ketä autetaan ensin? Mikä vamma on hengelle vaarallisin? Millainen apu on turvallisinta, jottei lisävahinkoja syntyisi? Voiko autettavaa liikuttaa? Onko auttaja vaarassa itse loukkaantua?

Jälkikäteen on voinut vilpittömästi ihailla suomalaisten tunnollisuutta ja valmiuksia. Ensimmäiset autot ovat pysähtyneet nopeasti auttamaan, hyvin pian seuraavat ymmärtäneet ajaa varovasti ohi, jottei tielle syntyisi ruuhkaa.

Satunnaiset auttajat eivät ole ryhtyneet kinaamaan avun luonteesta, vaan kiltisti kuunnelleet ohjeita siltä, joka heti kertoo olevansa palomies, lääkäri tai vaikka fysioterapeutti, siis ensiapua ammattimaisesti hallitseva henkilö.

Eipä ole sattunut kohdalle auttajaa, jonka toimia haittaisi takin likaantuminen, kännykän akun kuluminen tai edes käsien sotkeutuminen vereen. Ainoista legginsseistä on tehty kiristysside irtileikkautuneeseen raajaan, juhlatakki on kiedottu peitoksi sokissa vapisevalle.

Järkytys tapahtuneesta tulee vasta jälkikäteen. Käsien tärinä, polvien vapina ja mielen myllerrys. Osasinko toimia oikein, olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin? Se olisin voinut olla minä, se olisi voinut olla joku minulle rakas. Aavistus loukkaantuneen pysyvästä vammasta tai uhrin kuolema vetää hiljaiseksi. Pitkään.

Onnettomuustilanteiden jälkeen ymmärtää paljon kirkkaammin, kuinka särkyvä kapistus ihminen on ja kuinka tappava yhdistelmä pelti ja vauhti ovat. Toisaalta mielen valtaa myös tietty luottamus: jos joudun tiellä hätään, apu on lähellä. Ihmiset haluavat auttaa.

Jos tästä noustuasi saavut kymmenen minuutin kuluttua ensimmäisenä onnettomuuspaikalle, osaatko toimia?

Lokakuu 2010