Taalainsidos aluillaan.

Pari syksyä sitten lähdin vihdoin kansalaisopistoon kudontaa opettelemaan, pitkän aikomisen jälkeen. Epäilin, josko jouluun asti jaksaisin. Mutta hurahdin täysin.

Kangaspuilla kutominen tuo tyydytystä, se onnellistuttaa ihmistä. Omin käsin tekeminen on kerrassaan kivaa ja yksitoikkoinenkin paukuttaminen vaihtelua arjen viriketulvaan. Kutoessa näkee koko ajan, mitä tekee ja miten työ etenee, useimmiten joutuisasti.

Matonkuteiden repiminen tai leikkuu on myös varsin meditatiivista hommaa. Jos sitä urakoi kahdestaan, maailmanparannus hoituu samalla. Kelvottomiksi kuluneidenkin tekstiilien pois heittäminen tuntuu pahalta, mutta matonkuteina ne saavat uuden pitkän elämän. Räsymatto tallentaa muistoja raita raidalta. Ja jos on tarvetta uusia lakanoita, jo kaupassa huomaa miettivänsä, miltä ne matonkuteina näyttäisivät. Kierrätys on suunnitteilla ennen kuin paketti on edes auki.

Uusi taito ja siinä edistyminen tuottaa todellista iloa. Samoin suunnittelu, haaveilu ja luova kokeileminen. Kutojahan keksii aina uutta kudottavaa, minkä myös suku pian huomaa.

Kutominen antaa esteettistä nautintoa. Toisinaan kuviosta tulee juuri niin hieno kuin piti, toisaalta sattuma voi tuottaa upeita yllätyksiä. Purkamaankin välillä joutuu. Oppiipa kärsivällisyyttä ja sen, että virheensä voi korjata, vaikka työtä se teettää.

Uuden taidon omaksuminen merkitsee usein uuden kielen haltuunottoa. Aiemmin luha, niisivarret ja polkuset kuulostivat lähinnä maahiskieleltä, nyt ne osaa jo ripotella keskusteluun melkein oikeissa kohdissa. Maailmassa alkaa myös nähdä uusia yksityiskohtia. Olinko koskaan oikeasti huomannut, että kankaan sidos voi olla palttinaa, toimikasta tai jopa pomsia?

Tyttären eteiseen kudottua. (Kuva Annika J)

Kutoessa tuntee jatkavansa ikiaikaista taitoa. Perinnettä, jonka ei soisi katoavan. Lapsuuden mielikuvat naapurinmummoista kangaspuiden ääressä saavat uutta syvyyttä, kun jo hiukan ymmärtää, miksi siinä niin viihdyttiin.

Mikä parasta, kutojien sekalainen sakki on toinen toisiaan auttava yhteisö. Kaikkien työvaiheiden oppiminen loimen luomisesta solmimisiin vie vuosia, onneksi osaamisen jakaminen on itsestään selvää. Jos vastaus ongelmaan ei löydy konkareilta, käydään sitä yhdessä ratkomaan, vaikka illan pitkät tunnit.

Kangaspuiden ääressä keskustellaan, aina kissojen kujeista maailman murheisiin. Kuunnellaan radiota tai ollaan vaan hiljaa, ja kudotaan. Aikuisiällä osaa arvostaa uutta avointa ja lempeää toveruutta.

Koko viime talven kudontaluokkamme taululla luki tuntemattoman kutojan motto: Tärkeää ei ole se, mitä teet, vaan mitä se tekee sinulle.

Juuri siksi kudontaan on niin onnellista hurahtaa.

(Koti ja maaseutu, tammikuu 2019)