Ystävänpäivä tursuaa hienoja määritelmiä: ystävyys on sitä, ystävyys on tätä, ystävän kanssa sitä ja tätä. Ystävyys on kimaltelevaa ja täydellistä, ystäviä on oltava. Markkinahumu luo juhlallisia odotuksia arkiselle asialle.

Koulussa joutuu huomaamaan, ettei se ole niin yksinkertaista. Ystävänpäivä on mannaa lapsille, joiden pulpetit täyttyvät korteista. Mutta paljon on heitä hiljaisia, joille sekin on taas yksi ystävättömyyspäivä.

Lapsille ja nuorille kaverit ovat hirvittävän tärkeitä. Kammottavinta, mitä voi tapahtua, on jäädä yksin. Taistelu suosiosta kaveripiirissä on joskus raadollista, usein piilossa aikuisilta.

Sanoilla ”kaveri” ja ”ystävä” on olennainen ero. Vaikka olisi kuinka paljon koulukavereita, seurakavereita ja facebook-kavereita, silti moni kaipaa hyvää ystävää, ikiomaa ja läheisintä. Ja luulee olevansa ainoa, joka on ilman jäänyt.

Kaikilla lapsilla ‒ niin kuin aikuisillakaan ‒ ei ole läheisiä ystäviä, ei edes sitä yhtä. Aikuisen silmin on usein mahdoton ymmärtää miksi. Ei ole tiettyä ominaisuutta tai ”vikaa”, joka säännönmukaisesti estäisi ystävien löytämisen. Mutta kaipa joskus on vain huono tuuri: ei ole sattunut sopivaa ihmistä elinpiiriin. Vielä.

Koulu on lasten työyhteisö, toiset koululaiset työkavereita ja opettajat ”esimiehiä”. Aivan kuten aikuisten on osattava työskennellä kaikkien työkavereiden kanssa, lasten on kouluvuosien aikana opittava pitämään asialliset välit jokaiseen työkaveriin ja esimieheen. Jos ei koulussa opi, työelämässä se on myöhäistä.

KivaKoulu-ohjelma puuttuu nopeasti kiusaamisena siihen, jos joku meinataan jättää porukan ulkopuolelle. Kun koulun arki perustuu kaikkien mukanaoloon, reiluja kaverisuhteitakin pitäisi luontevammin solmiutua. Mikään ystävyystakuu se ei kuitenkaan ole.

Mitä aikuinen voi tehdä lapsensa ystävyyssuhteiden eteen? Antaa tilaisuuksia, tuputtamatta ja pakottamatta. Kannustaa harmin hetkillä ja valaa uskoa, kertoa omista yksinäisyyden kokemuksista ja pohtia aikuisen viisaudella, miten niistä selvisi tai olisi voinut selvitä. Tuoda lämmintä realismia kohtuuttomiin ystävyysodotuksiin. Luottaa lapseen ystävävalinnassa, antaa muodostaa omaa elinpiiriä. Kenties äidin mielestä huono ystävä on parempi kuin ei ystävää ollenkaan.

Joskus asioita on hyvä tuumia muiden aikuisten kanssa, ei vain oman vaan kaikkien lähipiirin lasten mielenrauhaa ajatellen. Tuoreita näkökulmia saattaa löytyä yllättävän läheltä.

Tarkemmin ajatellen, kaikki komeat ystävyysmääritelmät ovat aika pelottavia. Onko minusta muka kenellekään ystävää täyttämään nuo vaateet?

Jotenkin toivoisi, että ne ihmiset, joiden kanssa on tekemissä omassa elämänpiirissään, eivät miettisi toisiaan tarkasti lokeroiden: onko tuo ystävä, onko oikein sydänystävä, ehkä oikein bestis? Vai kaveri, tuttu, lenkkiseura..?

Että voisi jokaisen kanssa olla omalla tavallaan, vapaaehtoisesti ja mielellään, sidoksissa ilman mitään määritelmiä, mukavasti ja toista kunnioittaen, sietäisi joustavasti muutoksia sekä ihmisissä että elämäntilanteissa.

Ja siinäpä tuli taas yksi rasittava ystävyysmääritelmä maailmaan lisää.

Helmikuu 2010