Yksi kirjailijan keinoista tutustua henkilöhahmoihinsa on kirjoittaa hahmon ajatusvirtaa. Läheskään aina mietteitä ei osaa ennakoida, vaan ”hahmo alkaa elää omaa elämäänsä”. Kevään Jylhäsalmi-romaanin sivuhenkilö Taneli on eläköityvä pienen paikkakunnan kiinteistönvälittäjä. Ja hänellä on ollut asiaa, etenkin haja-asutusalueiden asuntolainoituksesta.

”On se pirullista, miten pankit on ottaneet asiakseen tyhjentää suomalaisen maaseudun. Nekin osuustoiminnalliset pankit, oli ovessa mikä väri tahansa, joille on näiltä periltä aikoinaan kassat kerätty, ne pitää nykyään näitä seutuja aivan arvottomina. On tainneet pääkaupungin pankkiherrat piirtää harpilla 10 kilometrin etäisyydelle kaupungeista ympyrät, joiden ulkopuolella ei ole millään eikä kellään mitään arvoa!”

Sillä lailla. Kirjailija huomaa usein vasta jälkikäteen tekstin imeneen itseensä parhaillaan ilmassa väreileviä puheenaiheita. Tanelinkin kiihkeät vuodatukset tulivat yllätyksenä ja hän puhua pälpättää silloinkin, kun ei olisi aikaa kuunnella. Kuten että:

”Pankit kehtaa väittää, että lainanhakijan maksukyky on tärkein. Silti se, että ihmiset pystyy palkallaan maksamaan korkeita vuokria, ei kiinnosta pätkääkään. Mutta jos samaa summaa havittelee lainanmaksueräksi, se on äkkiä mahdotonta. Ja kun haet lainaa taloon maalla. Siihen maksukyky ei käy, mutta lähiöasuntoon kyllä. Miten rehellistä peliä semmoinen on? Tosiasiassa pankit tuijottaa vain itse määräämäänsä kiinteistön vakuusarvoa, vaikka sitä ei ääneen sanota.
Se vakuusarviointi vasta ihmehommaa onkin. Ei käydä edes paikan päällä, taulukosta suoraan katsotaan, ja siinä ylinnä on sijainti, muulla ei väliä. Haja-asutusalueella vakuus on mitätön, vaikka olisi miten mainio paikka.”

Huh, Taneli on tosiaan kiukkuinen, ei tässä meinaa ehtiä kaikkea muistiin kirjoittaa. Ja vakuusasia jäi kuulemma vielä kesken:

”Pankkien vakuusarvioihin on kuule ilmaantunut oletettuja remonttikuluja, ikään kuin joku keittiöremppa olisi aina välttämätön eikä ostajan päätettävissä. Maaseutukohteista pitää tehdä sen sata kuntoselvitystä, kaupunkikohteissa ei niin tarkkaa, osoite on pääasia. Maaseututalon kuntoa pitää todistella pankille, ei tulevalle asukkaalle, vaikka hän ilolla tyytyisi paljon vähempään kuin uuteen ja priimaan, kun ei edes ole sellaista ostamassa. Niin se on, että sitä mukaa kun pankit keskitetään isoihin kaupunkeihin, niiden maaseudun ymmärtäminen, osaaminen ja arvostaminen sen kun kapenee.”

Jahah, ohoh. Joskus kirjan hahmon pulinat naurattaa, joskus nostaa kyynelet silmiin. Tanelin purkaus saa kyllä mietteliääksi.

”Ihmispolot yhä kuvittelee, että laina omaan asuntoon on pankkisuhteen perusasioita. Pankitko ne nykyään päättää, missä ihmisten on paras asua? Ennen sen sai päättää ihmiset itse! Ensiasunnon ostajilla ei ole nykymaailmassa asiaa kuin lähiöihin. Maallemmas ei pääse kuin perityllä rahalla.
Ja että se lainansaanti kestää. Digiaikana lainapäätöksen voi kyllä saada parissakin minuutissa, nimittäin kielteisen. Melkein toivoisi, että ilmaantuisi joku uusi asuntolainoittaja, joka jättäisi nykypankit nuolemaan näppejään. Vaan sittenhän ne viimeistään vetäytyisivät maaseutusuomesta lopullisesti, kun kerran joku muu hoitaa.”

Voi sentään, Tanelia on helppo ymmärtää. Samoja huolia kantaa moni muukin kuin kuvitteellinen kiinteistönvälittäjä. Mutta kaikkeen ei kirjailijakaan osaa kuvitella toimivia juonenkäänteitä ratkaisuksi.

(Savon Sanomat 16.2.2026)