Kukkamekkotätien kesäseminaarin aiheena oli ilkivalta. Nyt keskityttiin nuoriin ilkivaltailijoihin, vaikka aikuisetkin sitä harjoittavat.

Bussipysäkit särjetään ja roskikset väännetään nurin, seiniä töhritään tai puistonpenkit heitetään jokeen ja niin edelleen. Korjaus ja siivous on kallista, maksajana useimmiten kunta tai kaupunki. Siis me kaikki veroja maksavat. Ilkivalta on käytännössä varastamista, meiltä kaikilta kerätyistä yhteisistä varoista.

Useimpien ihmisten moraalinen kompassi kieltää varastamisen, mutta ei ota kantaa särkemiseen ja sotkemiseen. Muuan kukkamekkoinen pohti, onko ilkivalta tietoista kapinaa yhteiskuntaa vastaan. Käsitys ei saanut kannatusta, silmitön hajottaminen ei vaikuta harkitulta kapinoinnilta. Arvioitiin, että hajottajat eivät ajattele hajottavansa kenenkään toisen omaa. Bussipysäkit, roskikset ja puistonpenkit vain tulevat jostain ja ovat siellä. Ovat aina olleet. Tavara ja rakennettu ympäristö on jonkun muun järjestämää, jonkun kaukaisen, kasvottoman ja tuntemattoman, jolla rahaa on yllin kyllin, liikaakin.

Heräsi kysymys, missä on raja, jossa käsitys materian omistajuudesta häviää? Vaikea kuvitella kenenkään huvikseen rikkovan porukalla oman perheen omaisuutta, kun se on meidän omaa, itse joudutaan korjaamaan tai ostamaan uusi. Ei myöskään serkkujen, isovanhempien, melko varmasti ei naapurienkaan, vahingon kärsijänhän tuntee. Joillakin omistuskäsitys hämärtyy jo reviirin laajentuessa omaan kylään, ja kunta tai kaupunki on monille aivan käsittämättömissä. Mitä suuremmaksi yhteisen omaisuuden maksajien määrä kasvaa, sitä sumeammaksi käy käsitys yhteisestä omistajuudesta. Etenkin kun yhteistä omaisuutta pitäisi kohdella ainakin niin hyvin kuin omaansa, mutta sitä ei voi hallita kuten omaansa. Ja toisaalta, jos ei tunne kuuluvansa yhteisöön, ei tunne vastuuta sen omaisuudesta. Tätä sumeutta kun saisi kirkastettua.

Kukkamekkoiset miettivät, josko myös omin käsin tekemisellä ja mielekkäillä velvollisuuksilla on merkitystä. Jos tekee palkkatöitä edes vähän ja on työn vastuut, se kummasti ehkäisee vapaa-ajan hajottavia harrastuksia. Tai jos työskentelee kotitilalla tai vanhempien yrityksessä, oppii ymmärtämään materian arvon ja turhat kulut, eikä iltaöisin ryntää pirstaloimaan ikkunoita. Etenkin jos kotona edellytetään oikeasti osallistumista kodin töihin, niin ruuanlaitto-, halonhakkuu- tai pyykkipäivän päälle tuskin kiiruhtaa särkemään leikkikenttää. Tai entä jos veistää puuvenettä, muotoilee saviastioita tai rakentaa itselleen pientä kalamajaa, ei liene aikaa eikä intoa rikkomistoimiin? Kun omassa elämässä syntyy tavalla tai toisella kädenjälkeä, ei sitä joko voi, tarvitse tai halua hajottavalla tavalla jättää.

Ehkä yksittäisen nuoren kannalta jokin merkityksellinen kädenjälki, vastuullinen osallisuus kodin töihin tai pienikin palkallinen työ olisivat turvallisia ja tehokkaita ilkivallan ennalta ehkäisijöitä.

Takarivin ruusumekkoiset lausuivat vielä aiheen jatkopohdinnalle. Aikuiset usein tuputtavat nuorille vapauksia ja vapaa-aikaa, koska itse niitä kaipaavat. Ehkäpä moni nuori tarvitsisi enemmän elämää rytmittäviä velvollisuuksia, jotta arki tuntuisi merkitykselliseltä ja vapaa-aika vapaa-ajalta.

(Savon Sanomat 28.8.2023)