Kun Hillan ja Nooran urheilullisista ja muistakin kiemuroista kertova ensimmäinen kirja Aloituskiekko ilmestyi, oli jo selvää, että jatkoa on tulossa. Kustantajan kanssa suunnitelmissa oli viisiosainen sarja, tahtiin kirja per vuosi. Tahdissa pysyttiin, tosin kirjojen sisällöt muuntuivat kirjoitusvuosien aikana paljon alkuperäisistä aatoksista. Mikä oli vain hyvä asia.

Sarjan kirjoittamisessa on puolensa ja puolensa. Usean kirjan mittaisessa kokonaisuudessa voi henkilöiden elämää ja kehitystä seurata pitkään. Etenkin nuortenkirjoissa on kiva palastella teemoja ja käänteitä kirjasarjan eri osiin. Juuri nuortenkirjoissa tiivis julkaisurytmi on toisaalta tiukka vaade – ensimmäisten osien lukijat kasvavat muuten nopeasti ulos sarjan maailmasta.

Dekkarista Karhuvaaran uhri on aina silloin tällöin heitetty lukijakysymys, tuleeko sille vielä jatkoa? Jos tulee, tapahtuuko se Karhuvaaran luontokuvakeskuksessa? Vai rakentuuko jatko Johannan elämän ympärille? Vakiovastaus on, että jatko ei ole pois suljettu mahdollisuus, mutta sen suhteen on tekeillä korkeintaan ajoittaista epämääräistä tunnustelevaa ajattelua.

Sitä en sano ääneen, että kun Hillan ja Nooran viimeinen osa Voittolaukaus oli kansissa, totesin sarjakirjoittamisen olevan osaltani tässä. Kaikkiaan noin seitsämänvuotinen puristus, tuloksena viisi nuortenromaania. Jatkossa kirjoittaisin vain yksittäisiä kirjoja, joiden maailmaan saan pakata kerralla kaikki ja päästää sitten menemään. Sarjan lopetustunnelmia vajaan vuoden takaa täällä.

Viiden kirjan pino, koko sarja.

Mutta. Tässä sitä taas ollaan. Romaanisarjan ensimmäinen osa on kirjoitettu, ilmestyy keväällä.  Mitä, millaista, milloin, siitä tarkemmin loppuvuodesta, jahka kansikuva on lopullisessa muodossaan, takakansiteksti kuosissaan ja muutkin maamerkit paikoillaan.

Jaa että tulee vielä jatkoa? Kyllä, näin on tullut luvattua. Toinen osa putkahtaa jo keväällä 2018. Se on tällä hetkellä tilassa päämäärätietoista haahuilevaa ajattelua, tietyissä raameissa.

Mihin olenkaan pääni pistänyt? Rauhoittelen hetkellisiä kauhunväristyksiä sillä, että yhden kokonaisen sarjan kirjoittamisesta tuli kuitenkin paljon oppia, joka ei ole vielä päässyt unohtumaan. Ainakin osan vaaranpaikoista tunnistan nyt etukäteen. Ja mikä innostavampaa, sarjakirjoittamisen mahdollisuuksia ymmärrän kenties nyt hyödyntää paremmin. Sitä kohti. Tuskin maltan odottaa.